sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Ideaparkjuoksu - paljon kehuja ja yksi moite


Ideaparkjuoksun lilanväristä paitaa kehtaa käyttää. 

Kartanoita, maataloja, kukkivia omenapuita, pihlajien tuoksuvia kukkapilviä, hevosia laitumella, ruohottunut järvi... Ideapark-juoksun reitin jälkipuolisko kulki mitä ihastuttavimmassa vanhassa maalaismaisemassa. Olisin nauttinut siitä vielä enemmän, jos ranteessa oleva kello ei olisi paljastanut, miten paljon olin jäljessä aikatavoitteesta.
Olin harjoitellut aivan liian vähän, tiesin hyvin, etten ole vielä minkäänlaisessa kunnossa. Vielä liikkeelle lähdettäessä pohdin millaisen tavoitteen ottaisin. Mutta kun heti alussa oli alamäki ja juoksu tuntui aivan kevyeltä ja edessä näkyi kahden tunnin jänis, päätin ottaa riskin. Lähtisin tavoittelemaan kahden tunnin alitusta. Tavoitteesta voisi matkalla luopua, mutta jos heti alun ottaisi verkkaisesti, kahden tunnin alittamiseen ei olisi mitään mahdollisuuksia.
Ruuhkassa oli pakko ohitella, ensimmäistä laskua seurasi tietenkin nousu, mutta juoksu sujui, ja ensimmäisen kilometrin täyttyessä olin vain pari sekuntia jäljessä tavoiteajasta. Olin liikkeellä kevyimmillä Adidaksen kengilläni ja juuri asfaltilla ne tuntuivat suorastaan antavan lisää vauhtia. Seuraavassa alamäessä pääsin jo tavoitevauhtiin. Ja kolmen kilometrin kohdalla olin pari sekuntia edellä. Minä yllättäisin kaikki, itsenikin.
Seuraavat kilometrit pysyin tasaisen välimatkan päässä kahden tunnin jäniksestä, jonka vihreä ilmapallo keikkui vain muutaman kymmenen metrin päässä. Mutta sitten alkoi nousu kohti kirkonkylää, ja urheilukentälle poiketessa tunsin miten askel alkoi painaa. Oli pakko keventää, muuten saattaisin hyytyä kokonaan, matkaa oli sentään jäljellä vielä 14 kilometriä. Voisinhan minä taas lisätä vauhtia myöhemmin, uskottelin itselleni. Katsoin kelloa, keskivauhti oli jo kymmenen sekuntia jäljessä tavoitteesta.
Pahimmat mäet olivat takana ja lisäsin hiukan vauhtia. Oikealle jäi Hakkarin kartano, jonka ravintolassa muuten saa kesäaikana maakunnan parhaita lounaita historiallisessa ympäristössä, silta vei yli Kuokkalankosken, jossa vesi virtasi kovin ruskeana, nousua kohti keskiaikaista kirkkoa, sitten vielä rautatien ylittävälle sillalle, ja lopulta alamäkeä. Se ei enää auttanut, nousu oli siirtänyt tavoitteen niin kauaksi, että kahden tunnin alittamisesta oli enää turha haaveilla. Sen myöntäminen oli itse asiassa vapauttavaa. Nyt juoksisin vain itseäni vastaan. Paitsi tuon sadan metrin päässä juoksevan keltapaitaisen ottaisin vielä kiinni, samoin hänen edellään juoksevan musta-asuisen. Viimeistään loppukirissä näyttäisin niille.
Seurasi koko juoksun hienoin osuus, kun ruohottuneen, lintujen huutoja tulvivan Ahtialanjärven jälkeen käännyttiin soratielle ja Ahtialan kylään. Mikä maalaisidylli, ja aivan lähellä modernia ja kiihkeästi kasvavaa Tamperetta. Jostain syystä juoksukin taas helpottui, maasto oli loivasti kumpuilevaa ja tappavat ylämäet puuttuivat. Ja se keltapaitainen oli yhä lähempänä. Pari kävelemään sortunutta kanssakilpailijaa jäi taakse. No, joku meni kyllä ohitsekin, mutta sitä ei muistella.
Nyt en tarkkaillut enää vauhtia, sillä tavoitteita ei ollut. Jälkikäteen saatoin huomata, että juuri tälle osuudelle ajoittuivat kaikkein hitaimmat kilometrit. Mutta sillä ei ollut enää merkitystä, nyt saatoin nauttia maisemista. Ja nyt aloin jo vakuuttua siitä, että selviäisin kunnialla loppuun. Sekään ei ollut itsestään selvää, tänä keväänä en ollut juossut 16 kilometriä pitempää matkaa. Ja kaiken lisäksi lokakuisella maratonilla mustunut isovarpaan kynsi oli juuri irtoamassa ja voisi aiheuttaa pahan kipeytymisen.
Viimeisellä huoltopisteellä otin vesimukin, en pysähtynyt, kaadoin vettä suuhun ja rinnuksille ja ohitin kaksi juomaan pysähtynyttä, myös sen keltapaitaisen. Joko uskaltaisin aloittaa loppukirin? Ei vielä, päätin lähteä vauhtiin vasta kun 20 kilometriä olisi täynnä. Ja siinä se tuli, lopulta yllättävän äkkiä. Lisäsin vauhtia, ohitin vielä yhden juoksijan, Ideapark oli jo näkyvissä, vielä viimeinen nousu, jossa pääsin yhden kilpailijan ohi, ja sitten maalissa.
Olin tyytyväinen. Kunnes tutkin tuloksia. Oli käynyt juuri kuten tilastoista olin päätellytkin. Uuteen sarjaan siirtyminen vain huonontaisi sijoituksiani. Jätin taakseni 35 miestä, joista yleisestä sarjasta 17 ja nelikympppisten sarjasta 15. Mutta omassa sarjassani en saanut minkäänlaista sijoitusta, vaikka keskimääräinen kilometrivauhti oli ihan kelpo 5.55. Vanhempien sarjoista ovat tavalliset juoksijat karsiutuneet, mukana on enää todellisia harrastajia ja entisiä kilpaurheilijoita. Jotain kertoo se, että Ideaparkjuoksussakin miesten kuusikymppisten sarjan voittaja olisi vielä yleisessäkin sarjassa sijoittunut tuloksellaan kymmenen parhaan joukkoon.
Pari ilonaihetta tulosten tarkastelu sentään antoi. Viimeinen kilometri oli mennyt reilusti alle kahden tunnin alitusta lupaavan vauhdin. Kaiken lisäksi Polar kertoi, että juoksuindeksi oli 47, mikä laskettaisiin erinomaiseksi tulokseksi vielä jos olisin 20 vuotta nuorempi. Ehkä vielä sittenkin pystyn joskus parantamaan Kankaanpäässä juostua omaa puolikkaan ennätystä 1.57.17.
Ideaparkjuoksu oli hieno kokemus, mäkisyydestään huolimatta reitti oli antoisa ja järjestelyt toimivat. Reitin varrella oli paljon kannustajia ja ohjelmaakin oli tarjolla, Hakkarissa ensin mainion nostalginen rautalankabändi aitoine Vox-vahvistimineen, kirkonkylässä haitariryhmä ja myöhemmin vielä yksinäinen klarinetisti.
Mutta sitten se yksi moite. Kun lähtöaika on klo 13, lounasta ei kannata syödä. Klo 15 kahden tunnin juoksun jälkeen ravinnontarvetta alkaa väistämättä olla, ja maalissa odottavan tarjoilun ajatteleminen saa jaksamaan vielä viimeisenkin nousun. Mitalin jälkeen käteen annettiin lupaavan näköinen pussi, ja aloin tutkia sitä toiveikkaasti. Saalis oli laiha. Aterian maittavin anti oli banaani. Sen lisäksi pussissa oli neljä pientä annospakkausta. Ensimmäiseksi söin Dexal-energiageelin, ja se kyllä maistui. Seuraavaksi nautin tuubin, jossa luki Ice Power Cold Gel. Siinä oli kyllä mukava mentolin maku ja se todella tuntui viilentävän oloa nimensä mukaisesti, mutta jotenkin rasvainen olo siitä jäi. Magnesium In -nimistä tuotetta oli aivan pieni määrä, ja sekin maistui lähinnä voiteelta. Viimeiseksi söin tuotteen, jonka nimi oli Compeed. Se oli jokseenkin mauton ja kovin sitkeä.

Ideaparkjuoksun jälkeen tarjottu ateria oli niukka ja osittain mauton.

2 kommenttia:

  1. Höhöö :D

    Kiva raportti! Reitti vaikuttaa hyvältä ja tarjoiluja lukuunottamatta ilmeisen kiva tapahtuma.

    VastaaPoista
  2. Hauska raportti! En ole koskaan käynyt Ideapark-juoksussa, ehkä ensi vuonna. Kiva kuulla että reitin varrella on kannustajia, se tuntuu olevan Suomessa niin tyypillistä että väkeä on katsomassa mutta ihmiset ovat kädet puuskassa hiljaa.

    VastaaPoista