Harjoitusohjelmat ovat oikeasssa ainakin yhdessä asiassa

Suosikkivaatteeni. Adidaksen takki on ohut ja hyvin hengittävä, siinä on tilavat taskut ja huppu. Tiukoissa juoksuhousuissa on yleensä niin pieni tasku, että sinne saa mahtumaan yhden laastarin, jos sen taittelee huolellisesti. Siksi pidän enemmän näistä Niken hiukan väljemmän mallisista housuista, joiden taskuihin menee vaikka kännykkä.  

En usko erilaisiin lehdissä ja kirjoissa julkaistuihin harjoitusohjelmiin. Ihmiset ovat yksilöllisiä. Kuten Hesarissa hiljattain kerrottiin, geneettiset erot ihmisten välillä ovat niin suuria, että joillain lihasvoima jopa heikkeni harjoituksen seurauksena. Tiedetään myös, että kaikilla hapenottokyky ei nouse, vaikka miten paljon harjoittelisi.
On siis aivan mahdoton ajatus, että joku minua tuntematon voisi jossain kirjoituspöydän ääressä tietää, miten verenkiertoni, hengityselimeni ja lihakseni reagoivat erilaisiin harjoituksiin. En usko myöskään juoksukouluihin. Ryhmässä juokseminen lisää aivan varmasti motivaatiota ja tekee harjoittelusta hauskempaa, mutta samaa tahtia kaikkien ryhmäläisten kunto ei voi kehittyä. Todelliseen kehittymiseen tarvittaisiin henkilökohtainen valmentaja.
Yhdessä asiassa ohjelmat kuitenkin ovat selvästi oikeassa. Niissä ei koskaan suositella kauden alkuun viikon flunssaa ja kahden viikon juoksutaukoa.
Parin viikon paussi oli tuhoisa, kun kunto oli talven jäljiltä muutenkin tärviöllä. Vasta viime viikolla pääsin normaaliin harjoitteluvauhtiin. Tiistaina oli vuorossa kymppi ja perjantaina kevään ensimmäinen kunnollinen pitkä lenkki. Juoksin 16 kilometriä rauhallista tahtia miellyttävässä maaseutuympäristössä, eikä tällaisen matkan pitäisi vielä tuntua jaloissa. Nyt jalat alkoivat kuitenkin jäykistyä loppumatkasta niin paljon, että mieleen nousi pohdintoja juoksuharrastuksen järkevyydestä. Juoksusta puuttui edelleen nautintoa, vaikka olosuhteet olivat aivan ihanteelliset.
Uudet New Balancen kengät osoittautuivat sentään oivalliseksi valinnaksi. Lenkki sisälsi metsäautotietä sekä hiekkatietä, jolle oli juuri levitetty karkeaa soraa. Epätasainen alusta ei haitannut maastokelpoisilla kengillä.
Toinen positiivinen seikka oli, että viimeistään tällä lenkillä huomasin, että Helsinki City Runiin olisi nyt ollut turha mennä. Oli siis onni, että työmatka esti ajoissa ilmoittautumisen. Harmittavaa tietenkin oli, että näin katkesi perinne. Olen sentään osallistunut Helsinki City Runiin säännöllisesti vuodesta 2015 lähtien.
Jokin tavoite pitää olla, siksi olen nyt ilmoittautunut Ideapark-juoksuun toukokuun lopussa. Mitään tuloksia on turha yrittää, viisaampaa on ottaa tapahtuma hyvänä tilaisuutena juosta pitkä lenkki mukavassa ympäristössä. Tietenkin pitää yrittää ajatella positiivisesti: ainakaan en pääse toukokuun loppuun mennessä ylikuntoon.