Vähät välitän ohjeista

Torstain Hesarissa neuvottiin harjoittelemaan hitaasti. 

Tiedän hyvin, että peruskuntoa pitäisi rakentaa hitaasti juoksemalla. Tiedän sen, koska siitä muistutetaan joka kevät. Tämä on ainakin toinen juttu tänä keväänä. Onneksi olen siinä iässä, että minun tarvitsee vähät välittää näistä ohjeista. Minun ei tarvitse kehittyä eikä kehitykseni enää riipu harjoitusmenetelmistä.
Hitaan harjoittelun edut ovat tieteellisesti tutkittuja, mutta harrastajan kohdalla pitää ottaa huomioon muutkin kuin fysiologiset tekijät. Entä jos harjoitusohjelmien seuraaminen ja sykemittarin tuijottaminen viekin juoksusta jotain olennaista? Jos lenkille lähtemisestä tuleekin suorittamista, motivaatio heikkenee.
Tästä minulla on omia kokemuksia. Olen aloittanut väärin ja juossut liian nopeasti alussa, tein siis samat virheet kuin muutkin. Siitä huolimatta etenin kuukaudessa nollapisteestä maratonille ja sain parhaat tulokseni seuraavana kesänä. Sittemmin noudatin ohjeita ja juoksin paljon hitaita lenkkejä - seurauksena innon väheneminen ja tulosten heikkeneminen.
Liian hidas juokseminen tuntuu minusta raskaalta, jalat eivät löydä sopivaa rytmiä ja ne väsyvät enemmän kuin hiukan nopeammin juostessa. Siksi juoksen mieluummin juuri sellaisella nopeudella, jolla askellus alkaa sujua, silläkin uhalla että syke nousee liikaa.
Nämä ovat tietysti yksilöllisiä asioita ja saattaa vain olla, että minun pitää tehdä kaikki asiat väärinpäin. Tämän blogin nimi ei ole vitsi, olen monissakin asioissa aloittanut liian suurista ja vaikeista asioista, ja joskus onnistunutkin. Viime syksynä aloitin uudelleen toisen harrastukseni vuosikymmenten tauon jälkeen enkä tietenkään siinäkään malta edetä kaikessa rauhassa. No, tässä iässä siihen ei oikeastaan ole aikaa. Nyt se kaikki on tehtävä tai ei koskaan. Kiusaan lukijoita vielä kerran näytteellä harrastuksestani, vaikka tämä tuskin sopii juoksumusiikiksi. Kyseessä on jälleen osa sarjasta "Omaeläkerrallisia soitteita", olkoon tämä nimeltään vaikkapa Toukokuussa satoi lunta.

Hiipuuko harrastus?

Autohistoriaan perehtyneet tunnistanevat tästä kauniista yksityiskohdasta, millaisella autolla ajoin muutaman kesän. Museoautoharrastus hiipui vähitellen ja päätin, että kaunottareni ansaitsee paremman kodin.  

Tiedät varmaan tunteen: mieli palaa juoksulenkille, tarkkailet säätilaa, odotat sopivaa ajankohtaa, mietit minkä reitin nyt ottaisi, juoksisiko pitkään ja rauhallisesti vai pitäisikö vauhtia, jaloissa tuntuu kuin kutinaa, ne suorastaan vaativat päästä liikkeelle, on kuin jokin ikiaikainen vietti ottaisi ajatuksesi valtaansa ja saisi mielessäsi näkymään vain maanteitä ja metsäpolkuja, syvältä sisimmästäsi kaikuu askelten rytmi kuin kaukainen rumpujen kumu. Se kutsuu sinua mukaansa. On pakko päästä juoksemaan.
Se tunne oli minullekin tuttu. Mutta nyt olen kokenut sen aina vain harvemmin. Ensimmäisenä juoksuvuotenani minun oli aivan välttämättä päästävä liikkeelle. Nyt pakottava tarve on poissa. Kaikki merkit viittaavat nyt siihen, että juoksuharrastus tavoitteellisena toimintana on minun kohdallani hiipumassa.
Juoksevan entisen ministerin tavoin voin mainita kolme pointtia. Ensinnäkin juoksukuntoni on käytännössä pysynyt koko ajan samana. Kehitystä ei juuri ole tapahtunut, harjoittelin sitten paljon tai vähän. Tutkimukset ovat osoittaneet, että hapenottokyky on geneettinen ominaisuus eikä se kaikkien kohdalla parane ankarastikaan harjoittelemalla. Muutokset hapenottokyvyssä ovat olleet olemattomia.
Toiseksi olen ollut koko ikäni harrastuksissani varsin levoton. Niitä on riittänyt purjehtimisesta museoautoihin. Kaikista olen ollut innoissani, mutta muutamassa vuodessa innostus on laimentunut ja uusi harrastus on hivuttautunut tilalle. Suorastaan kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät paneutumaan johonkin työhön tai harrastukseen jopa vuosikymmeniksi.
Kolmas syy on kyllästyminen samoihin reitteihin. Juoksen kahdella, osittain jopa kolmella eri paikkakunnalla, mutta silti reittien määrä on rajallinen. Myönnän, että tämä on huono syy, sillä monet kiertävät vuosikausia samoja teitä väsymättä näkymiin.
Syyt eivät tietysti olekaan aivan todellisia, sillä kaiken takana on sisäinen palo tai sen puuttuminen. Jos mitä tahansa asiaa haluaa tarpeeksi, kaikki muu kyllä järjestyy. Kuhmon kympin jälkeen olen juossut vain pari mitäänsanomatonta lenkkiä. Tänä iltana aion taas kiertää Keskuspuistoa kesäloman jälkeen ja toivon että sieltä löytyisi uutta intoa.
Ehkä pitäisi vain ilmoittautua vaikka Pirkan hölkkään. Se olisi sopiva päätös kaudelle. Mutta mitä sen jälkeen? Sammuuko kipinä syyssateisiin, jäätyykö kiinnostus talvipakkasissa?

Syksy, luopumisen aika

Syksy on verhonnut talon, josta eilen lähdin lenkille.

Syksy. Sade, jaloissa kahisevat keltaiset lehdet, sängelle puidut pellot, lintujen rivistöistä notkuvat langat, metsän syvenevä hiljaisuus.
Tämä on muutoksen ja luopumisen aikaa. Ehkä minullekin. Maratonin aion juosta Kankaanpäässä, mutta entä sitten? Jatkuuko harrastus ja kuinka aktiivisena?
Se riippuu maratonin onnistumisesta, ei tavoiteaikojen saavuttamisesta niinkään, vaan siitä miltä tuntuu. Juoksemisesta, tai mistä tahansa harrastamisesta, pitää saada jotain. Juuri nyt alan olla siinä vaiheessa, että pelkkä lenkille lähteminen tuntuu jo velvollisuudelta. En tunne kehittyneeni riittävästi.
Eilen juoksin 17 kilometriä Keskuspuistossa, ja väsyin yllättävän paljon. Viimeksi juoksi pitemmän  lenkin kotona maalla hiljaisia hiekkateitä pitkin eikä se tuntunut ollenkaan näin raskaalta.
Niin kaunista ja vaihtelevaa kuin Helsingin Keskuspuistossa onkin, siinä on juoksijan kannalta ongelmansa. Tasaista kohtaa ei ole lainkaan, vain nousua tai laskua, ja kumma kyllä voisin vakuuttaa, että ylämäkiä on enemmän. Toinen ongelma on se, että kunnollista pitkää lenkkiä on vaikea saada kokoon, nytkin juoksin vielä Töölönlahden ympäri saadakseni sopivan mitan. Ja kolmas ongelma ovat pyöräilijät. Pimeyden keskeltä ilmaantuu äänettömästi suihkivia valottomia pyöriä, joista ei voi tietää mihin suuntaan ne ovat risteyksessä menossa.
Sekä työssäni että harrastuksissani olen jakautunut moneen suuntaan. Liikunnalliset harrastukset ovat vaihdelleet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana: moottorivene, purjevene, pyöräily, soutu. Siinä välissä muutaman vuoden vei museoauton parissa puuhailu. Kaikista harrasteista on ollut sekä hupia että huolta. Kaikista olen myös oppinut jotain.
Juokseminenkin on opettanut paljon. Tiedän nyt paljon enemmän ihmisen fysiikasta ja ravinnosta ja urheilun historiasta Olen oppinut ymmärtämään urheilijoita. Tavallinen penkkiurheilijahan ei voi käsittää, miksi huippujenkin tulokset vaihtelevat. Omat kokemukset ovat opettaneet, että ihminen ei ole kone (ehkä Usain Boltia lukuunottamatta). Joskus vain kaikki sujuu, toisinaan taas ei mikään, vaikka kaikki olosuhteet olisivat samat. Vielä kaksi vuotta sitten saatoin naureskella tutulle selitykselle "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää". Mutta nyt tiedän, että se on totta. Ihminen ei voi hallita itseään. Voi tehdä vain parhaansa, eikä se ole joka päivä sama.
Kaksi vuotta sitten opin myös sen, että sisältään voi löytää sellaisia voimavaroja, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan. Pitää vain yrittää, pitää uskaltaa, mutta pitää myös tunnustaa, jos johonkin ei kerta kaikkiaan ole edellytyksiä. Miksi tehdä vain sitä, mikä on helppoa?
Hienoimmin asian ilmaisi John F. Kennedy ilmoittaessaan 1962, että Yhdysvallat lennättäisi ihmisen kuuhun: "Me olemme päättäneet mennä kuuhun tällä vuosikymmenellä ja tehdä muita asioita, ei siksi että ne olisivat helppoja, vaan siksi että ne ovat vaikeita, koska päämäärä saa meidät organisoimaan ja mittaamaan kaiken energiamme ja taitomme, koska haaste on sellainen, jonka haluamme hyväksyä, jota me emme halua lykätä, ja jonka me aiomme voittaa."