Syksy, luopumisen aika

Syksy on verhonnut talon, josta eilen lähdin lenkille.

Syksy. Sade, jaloissa kahisevat keltaiset lehdet, sängelle puidut pellot, lintujen rivistöistä notkuvat langat, metsän syvenevä hiljaisuus.
Tämä on muutoksen ja luopumisen aikaa. Ehkä minullekin. Maratonin aion juosta Kankaanpäässä, mutta entä sitten? Jatkuuko harrastus ja kuinka aktiivisena?
Se riippuu maratonin onnistumisesta, ei tavoiteaikojen saavuttamisesta niinkään, vaan siitä miltä tuntuu. Juoksemisesta, tai mistä tahansa harrastamisesta, pitää saada jotain. Juuri nyt alan olla siinä vaiheessa, että pelkkä lenkille lähteminen tuntuu jo velvollisuudelta. En tunne kehittyneeni riittävästi.
Eilen juoksin 17 kilometriä Keskuspuistossa, ja väsyin yllättävän paljon. Viimeksi juoksi pitemmän  lenkin kotona maalla hiljaisia hiekkateitä pitkin eikä se tuntunut ollenkaan näin raskaalta.
Niin kaunista ja vaihtelevaa kuin Helsingin Keskuspuistossa onkin, siinä on juoksijan kannalta ongelmansa. Tasaista kohtaa ei ole lainkaan, vain nousua tai laskua, ja kumma kyllä voisin vakuuttaa, että ylämäkiä on enemmän. Toinen ongelma on se, että kunnollista pitkää lenkkiä on vaikea saada kokoon, nytkin juoksin vielä Töölönlahden ympäri saadakseni sopivan mitan. Ja kolmas ongelma ovat pyöräilijät. Pimeyden keskeltä ilmaantuu äänettömästi suihkivia valottomia pyöriä, joista ei voi tietää mihin suuntaan ne ovat risteyksessä menossa.
Sekä työssäni että harrastuksissani olen jakautunut moneen suuntaan. Liikunnalliset harrastukset ovat vaihdelleet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana: moottorivene, purjevene, pyöräily, soutu. Siinä välissä muutaman vuoden vei museoauton parissa puuhailu. Kaikista harrasteista on ollut sekä hupia että huolta. Kaikista olen myös oppinut jotain.
Juokseminenkin on opettanut paljon. Tiedän nyt paljon enemmän ihmisen fysiikasta ja ravinnosta ja urheilun historiasta Olen oppinut ymmärtämään urheilijoita. Tavallinen penkkiurheilijahan ei voi käsittää, miksi huippujenkin tulokset vaihtelevat. Omat kokemukset ovat opettaneet, että ihminen ei ole kone (ehkä Usain Boltia lukuunottamatta). Joskus vain kaikki sujuu, toisinaan taas ei mikään, vaikka kaikki olosuhteet olisivat samat. Vielä kaksi vuotta sitten saatoin naureskella tutulle selitykselle "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää". Mutta nyt tiedän, että se on totta. Ihminen ei voi hallita itseään. Voi tehdä vain parhaansa, eikä se ole joka päivä sama.
Kaksi vuotta sitten opin myös sen, että sisältään voi löytää sellaisia voimavaroja, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan. Pitää vain yrittää, pitää uskaltaa, mutta pitää myös tunnustaa, jos johonkin ei kerta kaikkiaan ole edellytyksiä. Miksi tehdä vain sitä, mikä on helppoa?
Hienoimmin asian ilmaisi John F. Kennedy ilmoittaessaan 1962, että Yhdysvallat lennättäisi ihmisen kuuhun: "Me olemme päättäneet mennä kuuhun tällä vuosikymmenellä ja tehdä muita asioita, ei siksi että ne olisivat helppoja, vaan siksi että ne ovat vaikeita, koska päämäärä saa meidät organisoimaan ja mittaamaan kaiken energiamme ja taitomme, koska haaste on sellainen, jonka haluamme hyväksyä, jota me emme halua lykätä, ja jonka me aiomme voittaa."