Kauden alku lähestyy

Sisäinen juoksijani on talviunilla karhun tavoin ja odottaa kevättä lähteäkseen taas liikkeelle. 

Maa paljastuu välillä, peittyy sitten taas lumeen ja jäähän, mutta päivät pitenevät vääjäämättä ja ilta-auringossa näyttää aivan kuin puiden ja pensaiden silmut olisivat jo vaihtaneet väriään. Kevään tuloa ei voi enää mikään estää. On yhä vähemmän päteviä syitä olla lähtemättä liikkeelle.
Ainoa este on ollut ylenmääräisen työruuhkan aiheuttama uupumus. Parin kuukauden sisälle on tiivistynyt tehtäviä niin runsaasti, että juokseminen on tuntunut ylittämättämöltä lisärasitukselta. Muutaman kerran, viimeksi eilen, olen sentään kiertänyt lyhyitä lenkkejä ja ollut toiveikkaalla mielellä. Olen malttanut pitää verkkaista vauhtia ja antanut pitkäjalkaisten hirvimäisellä vauhdilla etenevien nuorten mennä rauhassa ohi. Siksi lenkkine jälkeen olo on ollut hyvä ja virkistynyt. Juokseminen on taas maistunut.
Kesän suunnitelmiin tuli jo ensimmäinen muutos. Helsinki City Run on pakko jättää väliin, vaikka uusi reitti näytti mainiolta. Samalla päivälle osuu työmatka, jolle en malta olla menemättä. Kohde ei ole erityisen eksoottinen, vaan rakennemuutoksen kourissa kipristelevä suomalaiskaupunki.
Aloitin tämän blogin pitämisen HCR:sta ja olisin mielelläni ylläpitänyt pitkää perinnettä. Kesän muihin juoksuihin nähden toukokuinen HCR meni viime vuonna aivan yllättävän kevyesti. Nyt ymmärrän myös syyn. Mahdottomassa tungoksessa jouduin ottamaan alun hitaammin kuin olin suunnitellut enkä päässyt ottamaan loppukiriä heti alussa, kuten kokemattomuuttani yleensä teen.
Muutaman viikon sisällä pahimpien työkiireiden pitäisi helpottaa, ja uskon taas pääseväni liikkeelle. Ja suunnitelmat viittaavat siihen, että syksystä alkaen saattaa olla paljon entistä enemmän aikaa joutavaan juoksentelemiseenkin.

Juoksuvuoden outo käänne

Tältä näytti vielä aatonaattona Aulangolla. Lenkille lähtemättömyyttä ei voinut tällä kertaa laittaa kelin syyksi.  

670 kilometriä. Sellaista lukemaa Polar näyttää tälle vuodelle. Alkaa siis näyttää todennäköiseltä, että en saa tuhatta kilometriä täyteen tänäkään vuonna.
Vuoteen sisältyi kaksi puolimaratonia ja yksi kokonainen. Kesä alkoi toukokuun lopussa Helsinki City Runilla. Odotukset eivät olleet korkealla, sillä liikkuminen oli jäänyt aivan liian vähiin. Aktiivinen juoksu oli alkanut käytännössä vasta toukokuussa eikä rapistumaan päässyttä kuntoa rakenneta kuukaudessa. Aivan viime hetkellä muutin lähtöryhmää vielä hitaampien joukkoon, etten suotta olisi kenenkään tiellä.
HCR:n järjestelyt toimivat hyvin, sain kisahallista numeron ja mainostajilta kaikenmoista pientä näytettä. Ja sen jälkeen tein yhden merkittävän päätöksen: aloitin tämän juoksublogin kirjoittamisen. Aluksi se oli vain kokeilu. Joudun työnkin puolesta uppoutumaan yhä enemmän sosiaalisen median maailmaan ja halusin päästä siihen paremmin sisään. Kun jonkin verran lukijoita ilmaantui, blogin päivittäminen on jatkunut. Olen pitänyt blogeja nyt muistakin aiheista, mutta mukavinta on käsitellä juoksemista. Piirre on yleisinhmillinen: on helpointa kirjoittaa asiasta, josta ei tiedä.
Alun perin tarkoituksena oli luetella asioita, jotka olen tehnyt väärin. Siinä suhteessa HCR alkoi hyvin. Heti lähdössä tajusin valinneeni väärän ryhmän. Olin osallistunut aiemmin sen verran pieniin tapahtumiin, että niissä oli voinut valita vauhtinsa itse. Nyt se ei ollut mahdollista. Ryhmä eteni kapealla tiellä hitaasti, yritin ohitella, mutta ahtaissa paikoissa liike pysähtyi kokonaan. Ensimmäiset kolme kilometriä sujui yli kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Vasta kolmen kilometrin jälkeen joukko oli alkanut venyä jonoksi ja pääsin kiristämään vauhtia. Joukkotapahtumassa pitää siis valita mieluummin liian nopea kuin liian hidas ryhmä.
Toinen virhe oli kellossa. Garmin oli simahtanut juuri ennen juoksua, joten olin saanut hyvän tekosyyn hankkia Polar V 800 -kellon. Olin suurella vaivalla saanut siihen sopivat asetukset, mutta juostessa huomasin hämmästyksekseni, että se ei näyttänytkään vauhtia eikä edes väliaikavauhtia, vaan ainoastaan koko juoksun keskivauhtia. Myöhemmin ilmeni, että kellossa oli vika, jonka Polar hoiti esimerkillisesti vaihtamalla laitteen uuteen. Tässä tilanteessa se ei juuri auttanut.
Vähä vähältä pääsin eteenpäin jonossa ja noudattamaan omaa rytmiä, mutta olin selvästi jäljessä kahden tunnin tavoitteesta. Juoksu sujui kuitenkin olosuhteisiin nähden mukavasti, ja etenkin kun Keskuspuiston muutamasta ylämäestä pääsi, vauhti pysyi mainiosti aikatavoitteessa. Taakse alkoi jäädä jo edellä lähteneen ryhmän juoksijoita. Vauhti kesti, mutta matka loppui kesken enkä pystynyt saamaan kiinni alun hidasteluun kuluneita puoltatoista minuuttia.
Vähän ennen maalia suurin piirtein Auroran sairaalan kohdalla kohtasin näyn, joka sai omat aikatavoitemurheet pienenemään. Polun vierellä elvytettiin tuupertunutta juoksijaa, ja tilanne näytti vakavalta. Sitä en ehtinyt ajatella pitempään, stadionin portti lähestyi, otin loppukirin ja kuvittelin stadionille kiitäessäni olevani oikea juoksija, jonka ottaa vastaan lippuja heiluttavien katsojien huutomyrsky. Oikeasti tälle ajalle ja sijoitukselle ei kannattanut hurrata: 2.01:35, sijoitus omassa sarjassa 370, kun osallistujia oli 645.
Seuraava kilpailu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton, joka oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty Sibelius-maratoniksi. Sibeliusta nyt ei varsinaisesti tunnettu urheilumiehenä, mutta sinfonioita hän sävelsi sen verran, että niitten yhteenlaskettu kesto vastaa sopivasti maratonin aikatavoitettani eli neljää tuntia.
Heinäkuun loppu on perinteisesti kesän kuuminta aikaa, joten ilmoittauduin viisaasti vain puolikkaalle. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa joten olisin voinut vaikka tavoitella omaa ennätystä. Mutta totta kai jotain meni nytkin väärin. 17 kilometrin kohdalla aloin väsähtää, syke kohosi, vauhti hidastui. Reitissä ei ollut vikaa, se oli mitä mainioin, juoksijoita ei ollut liikaa, oli kaikin puolin hyvät mahdollisuudet noudattaa omaa rytmiä. Keksin vain yhden syyn epäonnistumiseen. Vierelle ilmaantui puhelias juoksijakollega, joka pysyi samassa vauhdissa ja keskusteli jatkuvasti. Puhuminen vei energiaa ja toisen tahdissa juokseminen haittasi oman rytmin pitämistä. Vähimmäiasaikatavoitteeni oli kahden tunnin alittaminen ja sekin alkoi näyttää mahdottomalta. Onneksi keskustelutoveri lähti huomattavasti nuorempana menemään omaa vauhtiaan ja jäin kamppailemaan kelloa vastaan. Viimeiset kilometrit olivat uuvuttavan pitkiä, aika kului ja kului, ja vaatimatonkin tavoitteeni oli karkaamassa. Urheilukenttä lähestyi, joku huusi että matkaa on enää muutama sata metriä. Päätin olla hellittämättä, lisäsin vauhtia ja pääsin urheilukentälle suoran päähän. Edessä näkyi kello ja aika lähestyi sekunti sekunnilta kahta tuntia. Nyt oli pakko jaksaa, kiristin vauhtia niin paljon kuin vain suinkin pystyin, syke nousi huippuunsa, ehdinkö, ehdinkö, mietin, ja lopulta tuskainen matka oli takana.
Käännyin katsomaan ajanottotaulua ja totesin, että taas meni väärin. Kiirehdin aivan turhaan, minullahan olisi ollut vielä neljä sekuntia pelivaraa. Aika oli 1.59:55. Sijoitus omassa sarjassa oli tällä kertaa 23.
Harjoittelu jatkui, ja olin niinkin hyvässä vedossa, että elokuussa juoksin harjoituslenkillä uuden kympin ennätyksen 52.18. Heinäkuussa olin juossut viitosella ennätyksekseni 24.31. Ja mikä parasta, ne olivat tulleet kevyen tuntuisesti. Polarin kuntotesti näytti hapenottokyvyksi jatkuvasti 44. Minun piti siis olla mainiossa kunnossa. Lokakuun alkupuolella kaikki oli hyvin, vaikka sopimattomilla kengillä juostu 13 kilometrin lenkki olikin saanut polven kipeytymään.
Juoksukauden huipentumana piti olla Kankaanpään maraton. Siinä meni kaikki väärin, enkä vieläkään tiedä miksi. Ymmärrän nyt paljon paremmin urheilijoiden puheet kunnon ajoittamisesta. Pari viikkoa aikaisemmin olisin juossut sen vaivatta, nyt vain tapahtui jotain outoa. Syke vaihteli levottomasti alusta alkaen, askelet alkoivat painaa ja jo puolen välin jälkeen iski kramppi. Sen jälkeen en enää kamppaillut kelloa vaan keskeyttämistä vastaan.
Nyt Polarin kuntomittaus näyttää jatkuvasti hapenottokyvyn lukemaksi 32. Jotain kummallista on tapahtunut. Kehitys ei pelkästään pysähtynyt, vaan kääntyi aivan väärään suuntaan.
Vuosi 2016 alkaa epätietoisuuden merkeissä.

Toipuminen kestää

Ajattelin ensin laittaa tähän tämänhetkisiä tunnelmia heijastelevan kuvan mustuneesta varpaasta, mutta ehkä tämä viimekesäinen otos karhusta ja korpeista on kuitenkin kauniimpi. 

Vasemmassa jalassa on rasitusmurtuma, oikeassa jalassa mustunut varvas, hapenottokyky on Polarin mukaan pudonnut kolmeen neljäsosaan entisestä, mielessä painaa edelleen pettymys omiin kykyihin.
Silti olen jo selannut juoksusivustoja ja suunnitellut tulevan kesän ohjelmaa. Helsinki City Run on jo koettu, olisiko Helsinki Half Marathon nyt vuorossa? Olen lopettanut kauden jo kolme kertaa Kankaanpäässä, entä jos nyt kokeilisin maratonin ja puolikkaan välissä olevaa matkaa ja menisin Pirkan hölkkään?
Maratonista on nyt jo yli kaksi viikkoa ja toipuminen on edelleen kesken. Pahimmat kilometrit alkavat näköjään unohtua, mutta edelleen olen vakuuttunut, että jalkani eivät yksinkertaisesti kestä kokonaista maratonia. Murtuma on aivan samassa kohdassa kuin viimeksikin.
Pitäisiköhän minun vaihtaa liian enteelliseksi osoittautunutta nimimerkkiä? Kankaanpäässä en tosin tehnyt kuin kaksi virhettä. Valitsin liian ahtaat kengät ja lähdin liikkeelle liian kunnianhimoisin aikatavoittein.
Jospa tänään kokeilisin kuitenkin ensimmäistä kertaa edes lyhyttä lenkkiä? Syntyisikö innostus uudelleen?

Pakko kilpailla

Tuuli oli lämmin, oli ensimmäinen kunnon kesäpäivän tuntu, juuri sellainen ilma, jolloin olisi hyvä juosta kaikessa rauhassa, tarkastella luonnon kukoistusta ja kuunnella kesäisen illan ääniä. Syreenin sijasta katsoin sykemittaria, lintujen viserrys peittyi hengitykseen, suvinen kiireettömyys vaihtui sekuntien seuraamiseen. Enhän minä ollut juoksemassa nauttiakseni vaan kilpaillakseni aikaa vastaan.
Juoksin viisi kilometriä mäkisessä maastossa keskivauhdilla, joka alitti selvästi maratonin tavoitevauhdin. Kaikista hyvistä harjoitusneuvoista olen omaksunut tutun kolmen tunnin alittajan ohjeen: viikossa pitää olla ainakin yksi pitkä ja hidas lenkki ja ainakin yksi lyhyt ja nopea. Se tuntuu tehokkaalta, ja sillä pitäisi tulosten parantua.
Mutta miksi ihmeessä tulosten pitäisi parantua? Siihen ei ole muuta vastausta kuin ihmisen sisäinen pakko kilpailla. Voisin ilmoittaa ylevästi, että minulle riittää kilpailu itseäni vastaan, mutta se ei ole totta. Sen huomasin ensimmäisen kerran Tampereen puolimaratonissa. Lähtölaukas yllätti minut housut kintuissa, sillä bajamajojen määrä oli selvästi riittämätön. Niinpä pääsin liikkeelle vasta ryhmä hännillä ja aloin ohittaa muita. Ja se tuntui hyvältä. Minä olin sentään ollut joskus viimeinen, ja nyt sain viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta mennä toisten ohi. Ja vielä hivelevämmältä tuntui, kun näin tulosluettelon: olin kaikkien juoksijoiden listassa keskitason yläpuolella. Viimeksi Helsinki City Runissa minulle tuotti suurta iloa ohittaa minua huomattavasti nuorempia juoksijoita, joiden rytmikästä ja notkeaa zumbalämmittelyä olin kadehtien seurannut lähtöpaikalla.  
Ilman kilpailuviettiä ihmiskunta ei kai olisi siinä pisteessä, missä se nyt on. Kokonaan toinen asia on, onko jatkuva kilpailu tuottanut onnea vai pitäisikö onni saavuttaa juuri tukahduttamalla kilpailuvietti.
Kilpailupakko vaikuttaa muuten sukupuolisidonnaiselta. Onko kyseessä todellinen ero, vai kulttuurin tuottama, sitä en tiedä. Eräs kilpailujärjestäjä kiteytti asian osuvasti. Naiset pitää motivoida juoksutapahtumaan oheisohjelmalla, yhteisöllisyydellä ja hyvällä fiiliksellä. Miesten motivoinniksi riittää, että niille laittaa numerolapun rintaan.

HCR - mikä meni väärin?

Ensimmäinen Helsinki City Run on nyt takana. Kunto kesti aivan kuten pitikin, ilma oli alun sateen jälkeen mitä sopivin, järjestelyt hienot, jopa vessoja riittävästi, reitti mitä kaunein ja kannustajia matkan varrella runsaasti. Nyt katson työhuoneeni ikkunasta taas jonkin juoksutapahtuman osallistujia. Niillä näyttää olevan hauskaa, ja se saa minut suunnittelmaan jo seuraavaa kisaa. Puolikas, kymppi, maraton? Tällaiseen olotilaan olen päätynyt. Sitä en olisi voinut arvata syksyllä 2013 aloittaessani.
Ensimmäisen juoksulenkin jälkeen innostuin kokeilemaan viittä kilometriä ja kun sekin sujui, kävin ostamassa Adidas Lighter -juoksukengät. Hyvät kengät noin sinänsä.
Asetin tavoitteeksi kymmenen kilometrin juoksun vielä saman syksyn mittaan. Muutaman päivän kuluttua en kääntynytkään Sportstrackerin mittaamasta kahden ja puolen kilometrin kohdasta takaisin vaan juoksin kympin suureksi yllätyksekseni. Kului vielä viikko ja juoksin kymmenen kilometrin lenkin kahteen kertaan. Tavoite oli saavutettu hetkessä.

Kun varvas mustui, ymmärsin, mikä oli mennyt vikaan kenkien ostossa. Ne olivat sopivat, mikä tietysti tarkoittaa, että ne olivat liian pienet. Ja myöhemmin ilmenisi vielä, että tarvitsen pronaatiotuetut kengät, mitä nämä eivät suinkaan olleet.
Mutta minkä virheen nyt sitten HCR:ssä onnistuin tekemään? Eikö kaikki mennyt hyvin?
Tällä kertaa tein virheen ilmoittautuessa. Valitsin aivan liian hitaan lähtöryhmän ymmärtämättä, että massatapahtumassa pitäisi tehdä juuri toisinpäin. Olihan se tietysti kiva ohitella, mutta kun siihen ei varsinkaan alussa ollut mahdollisuuksia, ensimmäiset kilometrit jäivät toivottoman hitaiksi. Kaiken lisäksi olin ohittaessani vähällä törmätä puistonpenkkiin. Olisin pystynyt viisi minuuttia parempaan aikaan, minkä huomasi viimeistään loppukiristä. Jos stadionilla irtosi vielä kolmen ja puolen minuutin kilometrivauhti, olin selvästi joutunut säästelemään liikaa.
Olenkohan koskaan tehnyt mitään oikein? Juoksussa, tai edes elämässä?

Miten päädyin Helsinki City Runiin

On toukokuun 16. vuonna 2015 ja Helsinki City Runin portit ja olympiastadion odottavat minua. Miten ihmeessä olen tähän päätynyt, minä jolle ainoa liikuntamuoto vielä pari vuotta sitten oli jalkapallon MM-kisojen katselu neljän vuoden välein?
Kaikki alkoi syyskuun alussa 2013 vastoinkäymisestä ja turhautumisesta töissä. Syy oli olematon, mutta joskushan vain käy niin, että elämä tuntuu kaatuvan päälle. Siksi lähdin kävelemään rantapuistoon. Se ei tuntunut auttavan, ajatukset vain pyörivät päässä. Ja niin päätin juosta seuraavalle sähköpylväälle asti. Sen kohdalla päätin vielä jatkaa risteykseen. Ja sitten vielä jalavan luokse. Sekin sujui, siis juoksenpa vielä seuraavaan ylämäkeen. Ja pian huomasin juosseeni parin kilometrin lenkin kokonaan. Olin viimeksi juossut jonkinlaisen matkan armeijassa, ja sen jälkeen olin ottanut juoksuaskelia vain kiireen vuoksi. Nyt olin tehnyt kokonaisen lenkin, ja mieli oli kuin tyhjentynyt ja työmurhe tuntui haihtuneen. Tätä pitää saada lisää!
Ja nyt olen tässä, muiden 15 000 vihreää varustepussia kuljettelevan ihmisen joukossa. Ilma on sopivan viileä, koivut vihertävät hennon lupaavasti, aurinko pilkahtaa aina välillä pilvien lomasta. Lähtöön on aikaa vielä muutama tunti. Eikö nyt siis ole kaikki oikein?
Ei. Olen tehnyt pelkkiä virheitä. Olin syksyllä 2013 liian vanha aloittamaan tyhjästä, jo 57-vuotias. Väärin meni heti alussa.