Juoksuvuoden outo käänne

Tältä näytti vielä aatonaattona Aulangolla. Lenkille lähtemättömyyttä ei voinut tällä kertaa laittaa kelin syyksi.  

670 kilometriä. Sellaista lukemaa Polar näyttää tälle vuodelle. Alkaa siis näyttää todennäköiseltä, että en saa tuhatta kilometriä täyteen tänäkään vuonna.
Vuoteen sisältyi kaksi puolimaratonia ja yksi kokonainen. Kesä alkoi toukokuun lopussa Helsinki City Runilla. Odotukset eivät olleet korkealla, sillä liikkuminen oli jäänyt aivan liian vähiin. Aktiivinen juoksu oli alkanut käytännössä vasta toukokuussa eikä rapistumaan päässyttä kuntoa rakenneta kuukaudessa. Aivan viime hetkellä muutin lähtöryhmää vielä hitaampien joukkoon, etten suotta olisi kenenkään tiellä.
HCR:n järjestelyt toimivat hyvin, sain kisahallista numeron ja mainostajilta kaikenmoista pientä näytettä. Ja sen jälkeen tein yhden merkittävän päätöksen: aloitin tämän juoksublogin kirjoittamisen. Aluksi se oli vain kokeilu. Joudun työnkin puolesta uppoutumaan yhä enemmän sosiaalisen median maailmaan ja halusin päästä siihen paremmin sisään. Kun jonkin verran lukijoita ilmaantui, blogin päivittäminen on jatkunut. Olen pitänyt blogeja nyt muistakin aiheista, mutta mukavinta on käsitellä juoksemista. Piirre on yleisinhmillinen: on helpointa kirjoittaa asiasta, josta ei tiedä.
Alun perin tarkoituksena oli luetella asioita, jotka olen tehnyt väärin. Siinä suhteessa HCR alkoi hyvin. Heti lähdössä tajusin valinneeni väärän ryhmän. Olin osallistunut aiemmin sen verran pieniin tapahtumiin, että niissä oli voinut valita vauhtinsa itse. Nyt se ei ollut mahdollista. Ryhmä eteni kapealla tiellä hitaasti, yritin ohitella, mutta ahtaissa paikoissa liike pysähtyi kokonaan. Ensimmäiset kolme kilometriä sujui yli kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Vasta kolmen kilometrin jälkeen joukko oli alkanut venyä jonoksi ja pääsin kiristämään vauhtia. Joukkotapahtumassa pitää siis valita mieluummin liian nopea kuin liian hidas ryhmä.
Toinen virhe oli kellossa. Garmin oli simahtanut juuri ennen juoksua, joten olin saanut hyvän tekosyyn hankkia Polar V 800 -kellon. Olin suurella vaivalla saanut siihen sopivat asetukset, mutta juostessa huomasin hämmästyksekseni, että se ei näyttänytkään vauhtia eikä edes väliaikavauhtia, vaan ainoastaan koko juoksun keskivauhtia. Myöhemmin ilmeni, että kellossa oli vika, jonka Polar hoiti esimerkillisesti vaihtamalla laitteen uuteen. Tässä tilanteessa se ei juuri auttanut.
Vähä vähältä pääsin eteenpäin jonossa ja noudattamaan omaa rytmiä, mutta olin selvästi jäljessä kahden tunnin tavoitteesta. Juoksu sujui kuitenkin olosuhteisiin nähden mukavasti, ja etenkin kun Keskuspuiston muutamasta ylämäestä pääsi, vauhti pysyi mainiosti aikatavoitteessa. Taakse alkoi jäädä jo edellä lähteneen ryhmän juoksijoita. Vauhti kesti, mutta matka loppui kesken enkä pystynyt saamaan kiinni alun hidasteluun kuluneita puoltatoista minuuttia.
Vähän ennen maalia suurin piirtein Auroran sairaalan kohdalla kohtasin näyn, joka sai omat aikatavoitemurheet pienenemään. Polun vierellä elvytettiin tuupertunutta juoksijaa, ja tilanne näytti vakavalta. Sitä en ehtinyt ajatella pitempään, stadionin portti lähestyi, otin loppukirin ja kuvittelin stadionille kiitäessäni olevani oikea juoksija, jonka ottaa vastaan lippuja heiluttavien katsojien huutomyrsky. Oikeasti tälle ajalle ja sijoitukselle ei kannattanut hurrata: 2.01:35, sijoitus omassa sarjassa 370, kun osallistujia oli 645.
Seuraava kilpailu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton, joka oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty Sibelius-maratoniksi. Sibeliusta nyt ei varsinaisesti tunnettu urheilumiehenä, mutta sinfonioita hän sävelsi sen verran, että niitten yhteenlaskettu kesto vastaa sopivasti maratonin aikatavoitettani eli neljää tuntia.
Heinäkuun loppu on perinteisesti kesän kuuminta aikaa, joten ilmoittauduin viisaasti vain puolikkaalle. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa joten olisin voinut vaikka tavoitella omaa ennätystä. Mutta totta kai jotain meni nytkin väärin. 17 kilometrin kohdalla aloin väsähtää, syke kohosi, vauhti hidastui. Reitissä ei ollut vikaa, se oli mitä mainioin, juoksijoita ei ollut liikaa, oli kaikin puolin hyvät mahdollisuudet noudattaa omaa rytmiä. Keksin vain yhden syyn epäonnistumiseen. Vierelle ilmaantui puhelias juoksijakollega, joka pysyi samassa vauhdissa ja keskusteli jatkuvasti. Puhuminen vei energiaa ja toisen tahdissa juokseminen haittasi oman rytmin pitämistä. Vähimmäiasaikatavoitteeni oli kahden tunnin alittaminen ja sekin alkoi näyttää mahdottomalta. Onneksi keskustelutoveri lähti huomattavasti nuorempana menemään omaa vauhtiaan ja jäin kamppailemaan kelloa vastaan. Viimeiset kilometrit olivat uuvuttavan pitkiä, aika kului ja kului, ja vaatimatonkin tavoitteeni oli karkaamassa. Urheilukenttä lähestyi, joku huusi että matkaa on enää muutama sata metriä. Päätin olla hellittämättä, lisäsin vauhtia ja pääsin urheilukentälle suoran päähän. Edessä näkyi kello ja aika lähestyi sekunti sekunnilta kahta tuntia. Nyt oli pakko jaksaa, kiristin vauhtia niin paljon kuin vain suinkin pystyin, syke nousi huippuunsa, ehdinkö, ehdinkö, mietin, ja lopulta tuskainen matka oli takana.
Käännyin katsomaan ajanottotaulua ja totesin, että taas meni väärin. Kiirehdin aivan turhaan, minullahan olisi ollut vielä neljä sekuntia pelivaraa. Aika oli 1.59:55. Sijoitus omassa sarjassa oli tällä kertaa 23.
Harjoittelu jatkui, ja olin niinkin hyvässä vedossa, että elokuussa juoksin harjoituslenkillä uuden kympin ennätyksen 52.18. Heinäkuussa olin juossut viitosella ennätyksekseni 24.31. Ja mikä parasta, ne olivat tulleet kevyen tuntuisesti. Polarin kuntotesti näytti hapenottokyvyksi jatkuvasti 44. Minun piti siis olla mainiossa kunnossa. Lokakuun alkupuolella kaikki oli hyvin, vaikka sopimattomilla kengillä juostu 13 kilometrin lenkki olikin saanut polven kipeytymään.
Juoksukauden huipentumana piti olla Kankaanpään maraton. Siinä meni kaikki väärin, enkä vieläkään tiedä miksi. Ymmärrän nyt paljon paremmin urheilijoiden puheet kunnon ajoittamisesta. Pari viikkoa aikaisemmin olisin juossut sen vaivatta, nyt vain tapahtui jotain outoa. Syke vaihteli levottomasti alusta alkaen, askelet alkoivat painaa ja jo puolen välin jälkeen iski kramppi. Sen jälkeen en enää kamppaillut kelloa vaan keskeyttämistä vastaan.
Nyt Polarin kuntomittaus näyttää jatkuvasti hapenottokyvyn lukemaksi 32. Jotain kummallista on tapahtunut. Kehitys ei pelkästään pysähtynyt, vaan kääntyi aivan väärään suuntaan.
Vuosi 2016 alkaa epätietoisuuden merkeissä.

Kilpailun jälkeen

Vesi roiskuu ja läiske kuuluu, kun karhu juoksee kuhmolaisella suolla. Tämän juoksijan kanssa ei tehnyt mieli lähteä kilpailemaan, vaan pysyin tiiviisti kuvauskojussa.

Miten jalat voivat olla näin jäykät ja painavat? Ylämäki ei lopu ollenkaan, syke nousee, mikään ei toimi. Olen jo kääntymässä takaisin, mutta jatkan sitkeästi, niin hitaasti kuin suinkin. Kolmen kilometrin jälkeen alkaa lopulta sujua, Keskuspuiston maisemat vaihtuvat jo vauhdikkaammin ja niin tulee taas kymmenen kilometriä täyteen.
Aloittaminen Hämeenlinnan puolikkaan jälkeen oli vaivalloista. Ensimmäinen juoksuyritys perjantaina loppui muutamaan kilometriin, mutta eilen juoksin jo kympin. Ilmeisesti on vain uskottava, että tässä iässä palautuminen vie pitkään.
Viime syksynä lähdin lenkille Tampereen puolimaratonin jälkeen selvästi liian aikaisin. Nyt odotin viikon, mutta ehkä sekään ei riittänyt. Välillä olin jo varma siitä, että lyhyt juoksu-urani päättyisi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Aurinkoinen ilma ja Keskuspuisto oli kuitenkin sopiva yhdistelmä vakuuttamaan, että tätä pitää jatkaa. Pitäisiköhän taas mennä Tampereen puolikkaalle? Nyt siellä voisi juosta pelkän kympin, ja sen reitti kiertäisi kaupungin kauneimpia paikkoja.
Olen suunnitellut pitkään kestävyystestiin menemistä. Siinä arveluttaa kuitenkin muutama seikka. Ensinnäkin hinta on suhteellisen kova. Mutta vielä enemmän hirvittää tulos. Entä jos siinä paljastuukin, että olen vain huijannut itseäni ja juossut pelkällä sisulla liian nopeasti? Entä jos tuomio on, että minun on turha edes haaveilla neljän tunnin alittamisesta?

Onko vika minussa vai tavoitteessa?

Laitan tähän kuvan Sibelius-juoksupaitani selästä, sillä tämän selkäpuolen pääsi näkemään juoksun aikana vain aniharva. 



On se niin väärin. Toiset saavat harjoitella juoksua tosissaan vaikka kuinka kauan, ja sitten tulee joku hiihtäjä ja voittaa kaikki. Näin kävi Hämeenlinnassa sekä miesten maratonilla että naisten kympillä. Iiro Niskanen on juossut maratonin vain pari kertaa, mutta on hiihtäjänä SM-tasolla, naisten kympin voittanut Ida Ingemarsdotter taas on hiihdossa peräti olympiamitalisti.
Joiltain se vain käy vaikka ensimmäisellä kerralla. Toisin kuin monet uskovat, me emme ole tasa-arvoisia. Toisilla on geeneissään avaimet menestykseen jossain lajissa, toisilla taas toisessa lajissa, ja useimmilla ei missään.
Se on totuus, joka on hyväksyttävä. Toisaalta on myös hyvin lohdullista tietää, että vika ei välttämättä ole omassa harjoittelussa eikä asenteessa. Minulla vain ei ole sellaisia geenejä, joilla saavutettaisiin riittävä hapenottokyky. Jos sellaiset on, lajillakaan ei näytä olevan väliä, vaan sama ihminen voi vaivatta siirtyä hiihdosta juoksuun.
Huonosti sujuneen ja vaivaisesti alle kahden tunnin aikaan päättyneen Hämeenlinan puolimaratonin jälkeen olin jo luovuttamassa. Tajusin etten koskaan pääsisi alle neljän tunnin maratonaikaan. Mutta entä jos vika onkin tavoitteessa? Neljä tuntia voi olla 57-vuotiaana juoksemisen aloittaneelle ja ilmiselvästi vailla marataongeeniä syntyneelle ihmiselle tarpeettoman kova tavoite. On siis vaihdettava tavoitetta ja pyrittävä ensin sellaiseen, minkä voi saavuttaa.
Ensimmäinen tavoitteeni oli ylipäätään juosta maraton. Sen saavutin puolentoista kuukauden harjoittelun jälkeen. Toinen tavoite oli kilometrin juokseminen alle neljän minuutin. Siihen pääsin viime kesänä. Kolmas tavoite oli 25 minuutin alittaminen vitosella, ja se onnistui helposti pari viikkoa sitten. 50 minuutin alittaminen kympillä on vielä tavoitteena. Puolikas alle kahteen tuntiin sujui lokakuussa Kankaanpäässä ja vielä jäi muutama minuutti pelivaraakin. Vielä on tavoitteena 50 minuutin alittaminen kympillä.
Ellen sattumalta jonain aamuna herää uudet geenit ruumiissani, joudun nyt asettamaan itselleni uuden maratontavoitteen: yli puoli minuuttia lisää armonaikaa joka kilometrille. Neljä ja puoli tuntia siintäköön silmissäni uutena päämääränä, jota kohti juoksen seuraavat pari kuukautta.

Puolimaraton Sibelius-kaupungissa

                          Goodmanin kauppakeskuksen kohdalla juoksu sujui vielä kevyesti. 

Merkit eivät ennustaneet hyvää. En tuntenut itseäni riittävän palautuneeksi, parin viikon unenpuutekin varmasti vaivasi. Ja Polarin kunotestin mukaan harjoittelu oli vain heikentänyt hapenottokykyä. Kuukausi sitten se oli 45, kaksi viikkoa myöhemmin 44 ja toissapäivänä 43. Sää oli kuitenkin hyvä, parikymmentä astetta, ja reitti kaunis ja jokseenkin tasainen. Asetin tavoitteeksi kahden tunnin alituksen. Ja samalla tietysti toivoin juoksun lähtevän jossain vaiheessa sujumaan niin, että voisin tavoitella omaa ennätystä.
Kaurialan urheilukentällä oli mukava tunnelma, väkeä oli, mutta mikään massatapahtuma tämä Hämeenlinnan kaupunkimaraton ei kuitenkaan ollut. Oli jopa elävää musiikkia, varsin hyvin soittanut bändi. Valkoinen tapahtumapaitakin näytti hyvältä.
Asetuin lähdössä joukon keskivaiheille, laukaus kajahti, ja kaikki tuntui sujuvan parin ensimmäisen kilometrin aikana. Matka taittui kuin huomaamatta, en joutunut ohittelemaan eikä ruuhkaa ollut liikaa. Muutaman kilometrin jälkeen vierelle ilmaantui puhelias juoksija, joka tiedusteli aikatavoitettani ja asettui juoksemaan samaan vauhtia. Matka eteni puhellessa kuin huomaamatta. Mutta oliko sillä vaikutusta lopputulokseen? Jos puhuu ja juoksee toisen kanssa samaa vauhtia, ei kuitenkaan voi edetä aivan oman suunnitelmansa mukaan.
Kilometrivauhti pysyi pitkään 5.38 tasolla ja tein suunnitelmia suuresta loppukiristä, jossa ainakin viimeiset viisi kilometriä vetäisin kunnolla. Toisin kävi. Juuri 16 kilometrin kohdalla jalat alkoivat yllättäen painaa ja sikä nousta anaerobisen kynnyksen tuntumaan ja tiesin, että on pakko hellittää. Juoksukaveri meni menojaan parikymmentä vuotta vähäisemmän ikänsä voimin ja jäin kamppailemaan uupumusta vastaan. Kilometrit alkoivat tuntua pitkiltä. Mittari näytti jo 5.39 keskivauhtia, vielä pari kilometriä matkaa, ja vauhti oli jo 5.40. Jopa kahden tunnin alitus alkoi näyttää epätodennäköiseltä Vanajaveden rannalla juostessani. Sen jälkeen oli vielä tulossa ylämäkiä.
Jaksoin väkisin pitää vauhdin kahden tunnin tuntumassa. Urheilukenttä läheni, ja joku huusi matkaa olevan vain 300 metriä. Nyt oli pakko yrittää. Kun pääsin urheilukentälle, näin maalissa tikittävän kellon: se oli jo ylittänyt 1.59. Jostain löytyi jalkoihin vielä voimaa ja katse tiukasti kellossa juoksin niin lujaa kuin vain tässä vaiheessa pystyin. Lopulta ylitin maalilinjan, ajanottolaite piippasi. 1.59.55! Olisin voinut näköjään löysätä vielä neljän sekunnin verran.
Maalihuolto toimi, sain Sibelius-aiheisen mitalin ja lihakeittoa. Pari tuttua kävi tervehtimässä, toinen oli juossut 1.50 ja toinen vielä pari minuuttia sen alle. Kadehdin, tosin hekin olivat parikymmentä vuotta nuorempia.
Olinhan minä saavuttanut minimitavoitteen. Nyt jäi kuitenkin puuttumaan se maaliintulon helpotus, jota olin aiemmissa kilpailuissa tuntunut. Juoksu oli ollut liian vaikeaa.
Minulle oli selvinnyt kiistämätön tosiseikka: en tulisi koskaan alittamaan maratonilla neljän tunnin rajaa.

Sibelius ja maraton

Hämeenlinnassa juostaan 25.7. Sibelius-maraton, mikä voi saada monet ihmettelemään Sibeliuksen ja juoksu-urheilun yhteyksiä. Itse asiassa niitä on yllättävänkin paljon. Tunnetun, joskin liioittelevan väitteen mukaan Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Sibeliuksesta taas voisi sanoa, että hän sävelsi Suomen maailmankartalle. Sekä urheilulla että taiteella oli aikanaan selvästi kansallinen tehtävä. Oli epäilemättä sekä urheilun että taiteen kannalta onnellinen sattuma, että Sibelius keskittyi musiikkiin eikä valinnut lajikseen juoksua. Sitä nyt ei tietysti kukaan sivistynyt ihminen olisikaan tehnyt hänen aikanaan.
Mutta ei Sibelius niin epäliikunnallinen ollut kuin uskotaan. "Kävellyt yhden peninkulman säveltäen", hän kirjoitti päiväkirjaansa neljännen sinfonian aikoihin. Liikkuminen oli siis hänellekin tärkeää. Liike oli tila, joka irrotti arjesta ja helpotti yhteyden tavoittamista jonnekin syvempiin kerroksiin.
Yhteyttä on myös Sibeliuksen sinfoniasarjalla ja maratonilla. Jos Hämeenlinnan tapahtumassa soitettaisiin samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat, viimeisen sinfonian viimeiset sävelet sammuisivat suurin piirtein samaan aikaan kuin hyväkuntoiset harrastajat tulevat maaliin. Sinfonioiden yhteenlaskettu kesto on hiukan vaille neljä tuntia.
Olen ilmoittautunut mukaan, vaikka tapahtuma on heinäkuun lopulla ja lähtö päivän kuumimmalla hetkellä. Ennätyksiä on turha tavoitella. Päätinkin juosta vain puolikkaan, sillä muuten kokemus voi olla sen verran rankka, että juoksuun tulisi turha tauko. Pakko on kuitenkin osallistua, sillä seuraava kerta voi olla vasta Sibeliuksen 200-vuotisjuhlien aikaan. Silloin minulla saattaa tietenkin olla hyvät mahdollisuudet voittaa 119-vuotiaiden sarja.