Juoksuvuoden outo käänne

Tältä näytti vielä aatonaattona Aulangolla. Lenkille lähtemättömyyttä ei voinut tällä kertaa laittaa kelin syyksi.  

670 kilometriä. Sellaista lukemaa Polar näyttää tälle vuodelle. Alkaa siis näyttää todennäköiseltä, että en saa tuhatta kilometriä täyteen tänäkään vuonna.
Vuoteen sisältyi kaksi puolimaratonia ja yksi kokonainen. Kesä alkoi toukokuun lopussa Helsinki City Runilla. Odotukset eivät olleet korkealla, sillä liikkuminen oli jäänyt aivan liian vähiin. Aktiivinen juoksu oli alkanut käytännössä vasta toukokuussa eikä rapistumaan päässyttä kuntoa rakenneta kuukaudessa. Aivan viime hetkellä muutin lähtöryhmää vielä hitaampien joukkoon, etten suotta olisi kenenkään tiellä.
HCR:n järjestelyt toimivat hyvin, sain kisahallista numeron ja mainostajilta kaikenmoista pientä näytettä. Ja sen jälkeen tein yhden merkittävän päätöksen: aloitin tämän juoksublogin kirjoittamisen. Aluksi se oli vain kokeilu. Joudun työnkin puolesta uppoutumaan yhä enemmän sosiaalisen median maailmaan ja halusin päästä siihen paremmin sisään. Kun jonkin verran lukijoita ilmaantui, blogin päivittäminen on jatkunut. Olen pitänyt blogeja nyt muistakin aiheista, mutta mukavinta on käsitellä juoksemista. Piirre on yleisinhmillinen: on helpointa kirjoittaa asiasta, josta ei tiedä.
Alun perin tarkoituksena oli luetella asioita, jotka olen tehnyt väärin. Siinä suhteessa HCR alkoi hyvin. Heti lähdössä tajusin valinneeni väärän ryhmän. Olin osallistunut aiemmin sen verran pieniin tapahtumiin, että niissä oli voinut valita vauhtinsa itse. Nyt se ei ollut mahdollista. Ryhmä eteni kapealla tiellä hitaasti, yritin ohitella, mutta ahtaissa paikoissa liike pysähtyi kokonaan. Ensimmäiset kolme kilometriä sujui yli kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Vasta kolmen kilometrin jälkeen joukko oli alkanut venyä jonoksi ja pääsin kiristämään vauhtia. Joukkotapahtumassa pitää siis valita mieluummin liian nopea kuin liian hidas ryhmä.
Toinen virhe oli kellossa. Garmin oli simahtanut juuri ennen juoksua, joten olin saanut hyvän tekosyyn hankkia Polar V 800 -kellon. Olin suurella vaivalla saanut siihen sopivat asetukset, mutta juostessa huomasin hämmästyksekseni, että se ei näyttänytkään vauhtia eikä edes väliaikavauhtia, vaan ainoastaan koko juoksun keskivauhtia. Myöhemmin ilmeni, että kellossa oli vika, jonka Polar hoiti esimerkillisesti vaihtamalla laitteen uuteen. Tässä tilanteessa se ei juuri auttanut.
Vähä vähältä pääsin eteenpäin jonossa ja noudattamaan omaa rytmiä, mutta olin selvästi jäljessä kahden tunnin tavoitteesta. Juoksu sujui kuitenkin olosuhteisiin nähden mukavasti, ja etenkin kun Keskuspuiston muutamasta ylämäestä pääsi, vauhti pysyi mainiosti aikatavoitteessa. Taakse alkoi jäädä jo edellä lähteneen ryhmän juoksijoita. Vauhti kesti, mutta matka loppui kesken enkä pystynyt saamaan kiinni alun hidasteluun kuluneita puoltatoista minuuttia.
Vähän ennen maalia suurin piirtein Auroran sairaalan kohdalla kohtasin näyn, joka sai omat aikatavoitemurheet pienenemään. Polun vierellä elvytettiin tuupertunutta juoksijaa, ja tilanne näytti vakavalta. Sitä en ehtinyt ajatella pitempään, stadionin portti lähestyi, otin loppukirin ja kuvittelin stadionille kiitäessäni olevani oikea juoksija, jonka ottaa vastaan lippuja heiluttavien katsojien huutomyrsky. Oikeasti tälle ajalle ja sijoitukselle ei kannattanut hurrata: 2.01:35, sijoitus omassa sarjassa 370, kun osallistujia oli 645.
Seuraava kilpailu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton, joka oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty Sibelius-maratoniksi. Sibeliusta nyt ei varsinaisesti tunnettu urheilumiehenä, mutta sinfonioita hän sävelsi sen verran, että niitten yhteenlaskettu kesto vastaa sopivasti maratonin aikatavoitettani eli neljää tuntia.
Heinäkuun loppu on perinteisesti kesän kuuminta aikaa, joten ilmoittauduin viisaasti vain puolikkaalle. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa joten olisin voinut vaikka tavoitella omaa ennätystä. Mutta totta kai jotain meni nytkin väärin. 17 kilometrin kohdalla aloin väsähtää, syke kohosi, vauhti hidastui. Reitissä ei ollut vikaa, se oli mitä mainioin, juoksijoita ei ollut liikaa, oli kaikin puolin hyvät mahdollisuudet noudattaa omaa rytmiä. Keksin vain yhden syyn epäonnistumiseen. Vierelle ilmaantui puhelias juoksijakollega, joka pysyi samassa vauhdissa ja keskusteli jatkuvasti. Puhuminen vei energiaa ja toisen tahdissa juokseminen haittasi oman rytmin pitämistä. Vähimmäiasaikatavoitteeni oli kahden tunnin alittaminen ja sekin alkoi näyttää mahdottomalta. Onneksi keskustelutoveri lähti huomattavasti nuorempana menemään omaa vauhtiaan ja jäin kamppailemaan kelloa vastaan. Viimeiset kilometrit olivat uuvuttavan pitkiä, aika kului ja kului, ja vaatimatonkin tavoitteeni oli karkaamassa. Urheilukenttä lähestyi, joku huusi että matkaa on enää muutama sata metriä. Päätin olla hellittämättä, lisäsin vauhtia ja pääsin urheilukentälle suoran päähän. Edessä näkyi kello ja aika lähestyi sekunti sekunnilta kahta tuntia. Nyt oli pakko jaksaa, kiristin vauhtia niin paljon kuin vain suinkin pystyin, syke nousi huippuunsa, ehdinkö, ehdinkö, mietin, ja lopulta tuskainen matka oli takana.
Käännyin katsomaan ajanottotaulua ja totesin, että taas meni väärin. Kiirehdin aivan turhaan, minullahan olisi ollut vielä neljä sekuntia pelivaraa. Aika oli 1.59:55. Sijoitus omassa sarjassa oli tällä kertaa 23.
Harjoittelu jatkui, ja olin niinkin hyvässä vedossa, että elokuussa juoksin harjoituslenkillä uuden kympin ennätyksen 52.18. Heinäkuussa olin juossut viitosella ennätyksekseni 24.31. Ja mikä parasta, ne olivat tulleet kevyen tuntuisesti. Polarin kuntotesti näytti hapenottokyvyksi jatkuvasti 44. Minun piti siis olla mainiossa kunnossa. Lokakuun alkupuolella kaikki oli hyvin, vaikka sopimattomilla kengillä juostu 13 kilometrin lenkki olikin saanut polven kipeytymään.
Juoksukauden huipentumana piti olla Kankaanpään maraton. Siinä meni kaikki väärin, enkä vieläkään tiedä miksi. Ymmärrän nyt paljon paremmin urheilijoiden puheet kunnon ajoittamisesta. Pari viikkoa aikaisemmin olisin juossut sen vaivatta, nyt vain tapahtui jotain outoa. Syke vaihteli levottomasti alusta alkaen, askelet alkoivat painaa ja jo puolen välin jälkeen iski kramppi. Sen jälkeen en enää kamppaillut kelloa vaan keskeyttämistä vastaan.
Nyt Polarin kuntomittaus näyttää jatkuvasti hapenottokyvyn lukemaksi 32. Jotain kummallista on tapahtunut. Kehitys ei pelkästään pysähtynyt, vaan kääntyi aivan väärään suuntaan.
Vuosi 2016 alkaa epätietoisuuden merkeissä.

Mukavuusalueen ulkopuolella

Mukavuusalueen ulkopuolelle asettuminen on yksi inhotuimpia työelämän fraaseja, kuten äskettäin Hesarin jutusta ilmeni. Tämä on kuitenkin yksi niitä harvoja konsulttien kielikuvia, joissa on järkeä. Periaatteessahan ihmisen olisi hyvä keskittyä siihen, mitä osaa hyvin. Jostain syystä kuitenkin tuntuu tärkeältä tehdä myös sitä, mitä ei osaa ja mihin ei oikeastaan ole edes edellytyksiä. Sijoituin maratonilla viimeiseksi, ja silti se tuntui ainakin silloin merkittävämmältä saavutukselta kuin mikään oppiarvo tai kunniamerkki. Sijoituksella ei ollut mitään merkitystä, ainoastaan sillä, että olin tehnyt jotain, mihin minun ei olisi pitänyt pystyä.
Silloin en todellakaan ollut mukavuusalueella. Nyt tavallinen verkkainen pitkä lenkki taas on mitä suurimmassa määrin mukavuusaluetta. Tänään odottaa Keskuspuisto ja noin 15 kilometriä. Työelämäfraseologiaa käyttääkseni otan siitä erittäin mielelläni kopin.

Sibelius ja maraton

Hämeenlinnassa juostaan 25.7. Sibelius-maraton, mikä voi saada monet ihmettelemään Sibeliuksen ja juoksu-urheilun yhteyksiä. Itse asiassa niitä on yllättävänkin paljon. Tunnetun, joskin liioittelevan väitteen mukaan Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Sibeliuksesta taas voisi sanoa, että hän sävelsi Suomen maailmankartalle. Sekä urheilulla että taiteella oli aikanaan selvästi kansallinen tehtävä. Oli epäilemättä sekä urheilun että taiteen kannalta onnellinen sattuma, että Sibelius keskittyi musiikkiin eikä valinnut lajikseen juoksua. Sitä nyt ei tietysti kukaan sivistynyt ihminen olisikaan tehnyt hänen aikanaan.
Mutta ei Sibelius niin epäliikunnallinen ollut kuin uskotaan. "Kävellyt yhden peninkulman säveltäen", hän kirjoitti päiväkirjaansa neljännen sinfonian aikoihin. Liikkuminen oli siis hänellekin tärkeää. Liike oli tila, joka irrotti arjesta ja helpotti yhteyden tavoittamista jonnekin syvempiin kerroksiin.
Yhteyttä on myös Sibeliuksen sinfoniasarjalla ja maratonilla. Jos Hämeenlinnan tapahtumassa soitettaisiin samalla kaikki Sibeliuksen sinfoniat, viimeisen sinfonian viimeiset sävelet sammuisivat suurin piirtein samaan aikaan kuin hyväkuntoiset harrastajat tulevat maaliin. Sinfonioiden yhteenlaskettu kesto on hiukan vaille neljä tuntia.
Olen ilmoittautunut mukaan, vaikka tapahtuma on heinäkuun lopulla ja lähtö päivän kuumimmalla hetkellä. Ennätyksiä on turha tavoitella. Päätinkin juosta vain puolikkaan, sillä muuten kokemus voi olla sen verran rankka, että juoksuun tulisi turha tauko. Pakko on kuitenkin osallistua, sillä seuraava kerta voi olla vasta Sibeliuksen 200-vuotisjuhlien aikaan. Silloin minulla saattaa tietenkin olla hyvät mahdollisuudet voittaa 119-vuotiaiden sarja. 

Väärä syke

Siinä se taas aukeaa, tuttu metsätie. Edessä on kymmenen kilometriä, mäkiä ja tuulisia peltoaukeita. Flunssa on ohi, mutta edelleen pidin verkkaista vauhtia ja juoksin kevyesti matalalla sykkeellä. Keskisykkeeksi tuli vain 160.
Siis 160 muka matala syke? Kyllä. Maksimisykkeeni on 200 tuntumassa, ei tosin virallisesti mitattuna, ja anaerobinen kynnys on jokseenkin tarkkaan 180. Kaikki puolimaratonit olen juossut yli 170 keskisykkeellä. Noissa lukemissa ei sinänsä olisi mitään poikkeuksellista, mutta olen vuotta vaille kuusikymppinen eikä mittarin silloin todellakaan pitäisi näyttää tuollaisia lukemia. En ilmeisesti vain ole suurisydäminen ihminen. Verenkiertoelimistö joutuu korvaamaan nopeudella sen, minkä koossa menettää.
Siinä on yksi syy siihen, miksi pidän itseäni väärinjuoksijana. Ohjeet eivät kerta kaikkiaan päde, on pakko tehdä niinkuin tuntuu. Mihinkään juoksukouluun en voisi kuvitella osallistuvani, yhtä vähän kuin mihinkään muuhunkaan kouluun. Haluan oppia itse sen minkä tarvitsen. Kuten Erno Paasilinna totesi: vain itseoppineet ovat oppineita, muut ovat opetettuja.
Kun kaiken lisäksi toisessa jalassa pari varvasta on kummallisessa asennossa, ilmeisesti jonkin muinaisen mopokolarin vuoksi, tekniikkaohjeet eivät vain toimi. Ehkä minun ei pitäisi lainkaan pystyä juoksemaan. Silti juoksen, ja tähtään sairaustauosta huolimatta edelleen neljän tunnin alittamiseen. Siihen minua kannustettiin jo ensimmäisellä maratonillani. Maali lähestyi, kanssajuoksija kiri rinnalle ja kehotti jaksamaan: vielä päästään alle neljän tunnin. Kiitin kannustuksesta. En hennonut kertoa, että olin siinä vaiheessa juossut Kankaanpään kymmenen kilometrin maratonreitin vasta kolmeen kertaan.

Taloudellinen juoksu kantapään kautta opittuna

Jos jumalaa ei ole, kaikki uskonnot ovat väärässä. Jos jumala on, kaikki paitsi yksi uskonto ovat väärässä, eikä kukaan voi tietää mikä se yksi oikea on.

Tämä sopii myös juoksutekniikkaan. Oikeita juoksutekniikoita on runsaasti, joten kaikki eivät voi olla oikeita. Aloitin syksyllä 2013 miettimättä tekniikkaa sen kummemmin. Talven aikana perehdyin kirjallisuuteen, katselin videoita ja kokeilin. Kevät meni vielä hyvin ja tulokset paranivat. Syksyyn mennessä olin kuitenkin päätynyt umpikujaan. Syke nousi ja vauhti hidastui. Yritin noudattaa ohjeita, keskityin siihen että jalka menisi taakse rittävästi ja että suuret lihakset tekisivät työtä, tarkkailin jalan maahantuloa ja irtautumista, mietin oikeaa asentoa. Lopulta olin siinä pisteessä, että päätin lopettaa joko sykemittarin käytön tai juoksemisen.

Tässä kirjoitan edelleen, joten vaihtoehdoista toteutui sykemittarin hyllyttäminen. Tämän kevään aikana koin oivalluksen: entä jos juoksisinkin juuri sillä tavalla, joka itselle tuntuu hyvältä? Ehkä se ei näytä lennokkaalta vaan tehottomalta sipsuttamiselta. Mutta entä sitten? Väärin juokseminen saattaakin olla minulle oikein juoksemista.

Ja nyt alkoi löytyä uusi taloudellisuus. Helsinki City Run sujui jo selvästi alhaisemmalla keskisykkeellä kuin lokakuinen puolimaraton Kankaanpäässä. Mitä opin? Ainakin sen, että tekniikka on yksilöllistä ja sen, että huippujuoksijan askellusta ei voi soveltaa harrastajan juoksulenkille. Näyttävä kenialaismallinen juoksutekniikka toimii vasta tietyssä vauhdissa, hitaammassa juoksussa se on vain kuluttavaa loikkimista. Tämäkin piti oppia konkreettisesti kantapään kautta.

Tampereen puolimaraton ja väärä väri

Jos tunnet juoksumotivaation kadonneen, sen palauttamiseen on yksinkertainen keino: hanki jalkavamma, ylirasitustila tai vain tavallinen flunssa. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu, että juuri sitä haluaisi tehdä, mitä ei voi. Viikko on mennyt flunssaa potiessa ja sen virheen olen oppinut kokemuksesta välttämään, että lähtisin juoksemaan edes hiukan sairaana.
Pakollisen juoksemattomuuden aikana on ollut hyvää aikaa muistella kaikkea, mikä on mennyt väärin. Lohdullista on huomata, että virheitä tekevät kaikki, sekä juoksijat että tapahtumajärjestäjät. Tämänkertainen väärintekijä on Tampere puolimaraton. Kun viime syksynä menin hakemaan Ratinan stadionilta numeroa, ajanottochippiä ja paitaa, luulin ensin tulleeni aivan väärälle osastolle. Samaa ihmettelivät muutkin ja kyselivät, missä miesten paidat ovat. Oli vain uskottava, että kaikkien piti käyttää suorastaan pahoinvointia aiheuttavan pinkkiä paitaa.
En tiedä värivalinnan taustoista. Pitkäaikaisen viestintä- ja markkinointikokemukseni nojalla voin kuitenkin suorastaan kuulla, miten keskivaikeaa ADHD:ta poteva mainosihminen vakuuttaa järjestäjille, että juuri tämä väri on loistavaa mainosta, sillä se erottuu joukosta, ja näin kaikkialla Suomessa ihmiset näkevät jo tekstiä lukematta, että tuo juoksija on ollut Tampereen puolimaratonilla, ja kaikki rientävät kilvan ilmoittautumaan tämänkin vuoden kilpailuun. Ja mikä hienointa, näin saadaan mainio slogan: Suomen pinkein juoksutapahtuma.
Maailmanhistoria tuntee monta ideaa, jotka ovat olleet muuten loistavia, mutta niissä on ollut vain yksi vika: ne eivät toimi. Niin kävi tällekin ajatukselle. Kukaan ei vapaaehtoisesti juokse tässä paidassa. En ole nähnyt tapahtuman jälkeen sitä kertaakaan edes Tampereen seudulla. Sen sijaan Helsinki City Run saa kosolti ilmaista mainosta, kun näköjään juoksijat ympäri maan käyttävät tapahtuman tyylikästä paitaa. Suosio ei johdu vain laadusta, sillä Tampereen paita on sinänsä aivan samanlainen Asicsin korkealuokkainen valmiste.
Tamperelaiset ovat onneksi ottaneet opikseen. Tänä vuonna paita on sininen, ja vain teksti on pinkki. Tällaista paitaa voisin kuvitella käyttäväni missä vain. Pitäisiköhän ilmoittautua?

Meditatiivinen juoksu

Hautova silkkiuikku, kukkaan puhkeavia kastanjoita, meren tuoksua - Helsinki on luonnonläheinen juoksukaupunki, sen huomasin taas tänä iltana Hietaniemessä. Olen asunut monessa kaupungissa, mutta Helsinki on ulkoilupaikkana paras. Keskuspuisto, Töölönlahti ja Lauttasaari ovat minulle tutuimpia, mutta kauniita reittejä löytää muualtakin. Sillä on merkitystä, jos juoksee enemmänkin meditatiivisessa kuin urheilullisessa tarkoituksessa.
Onhan se tärkeää, että voi parantaa omaa suoritustaan, mutta minulle juokseminen on jotain muuta kuin urheilua. Sitä se on monelle muullekin, ja monet ovat sitä yrittäneet määritellä sanallisesti. Olen perillä jo, kun lähden liikkeelle, on joku sanonut. Ja siitä kai on kysymys, juostessani olen samanaikaisesti läsnä osana ympäristöä, ja samalla omassa todellisuudessani. Niin kauan kuin etenen, olen jollain tavalla irti kaikesta, maisema ympärilläni vaihtuu enkä kiinnity mihinkään. Ajatukset virtaavat ja ovat samalla paikallaan. Parhaimmillaan on vain liike, oma minuus katoaa, en ole kukaan.
Juoksun kehitttymisen kannalta harjoittelen varmasti aina väärin, liian hitaasti, liian nopeasti, liian usein tai liian harvoin. Kun olen välittämättä harjoitusohjeista ja juoksutekniikasta, pystyn keskittymään olennaiseen, täyteen hetkessä olemiseen, parhaimmillaan lähes sakraaliin tuntemukseen siitä, että olen osa suurempaa kokonaisuutta. Siihen voi päästä unohtamalla oikean tavoitteellisen juoksemisen, Silloin väärin juokseminen onkin oikein juoksemista.

Polar V800 on huippu

Juokseminen ei ole varsinaisesti välineurheilua, mutta siihen saa silti kulutettua rahaa aivan kiitettävästi. Ensimmäisillä lenkeillä pituuden ja matkan mittariksi riitti Sportstracker enkä muusta tiennytkään. Nähtyäni juoksijan vilkuilevan ranteeseensa aloin selvittää asiaa ja ymmärsin sellaisiakin ihmekelloja olevan, jotka kertovat matkan ja nopeuden. Suuntasin Verkkokauppaan ja ostin ensimmäisen Garminin, tietenkin halvimman mallin. Se tuntui peräti hienolta, ja samalla se tietenkin innosti juoksemaan lujempaa, mikä taas ei ollut tarkoituksenmukaista.
Garmin palvelee periaatteessa edelleen hyvin, mutta sen akku ei riittänyt maratonille. Tai sitten juoksunopeuteni ensimmäisellä maratonilla ei riittänyt Garminin akulle. Sykemittarin eduistakin kuulin puhuttavan, joten hankin pykälää paremman Garminin. Akussa riitti virtaa, mutta minussa ei niin paljon, että olisin mennyt testaamaan kelloa maratonille. Sykkeitäkin oli hauska seurata ja asettaa merkkiääniä sykerajoille. Lopputulos oli kuitenkin se, että päätin lopettaa joko juoksemisen tai sykemittarin käyttämisen.
Kahta viikkoa ennen Helsinki City Runia Garminista katosi elämä kokonaan. Mikään ei auttanut, ei netistä löytynyt reseteointiohje, ei odottelu. Onneksi takuu oli voimassa ja vein kellon Giganttiin takaisin. Siellä se on vieläkin. Mitään ei ole kuulunut. Minulla ei siis ollut kelloa HCR:n lähestyessä. Mikä mainio tekosyy hankkia Polar V800, jonka olisin ostanut jo viime kesänä, jos sellaisen olisi jostain ylipäätään saanut. Ja nyt hintakin oli jo laskenut.
Ostin kellon, aukaisin paketin ja aloin ihmetellä. Garminin toiminta oli ollut äärettömän yksinkertaista ja se oli heti valmis. Polaria viritellessä tuntui olevan kaksi vaihtoehtoa: joko tulen hulluksi tai sitten en. Käyttöohjeesta ei juuri ollut apua, eikä edes ranneke tahtonut taipua ranteeseeni sopivaksi. Näinkö tämäkin nyt meni väärin?
Mietin ja kokeilin, ja kas kummaa, asetukset löytyivät, ja rannekkeestakin löytyi sopiva asento. Parin pienen testilenkin jälkeen olin valmis. Kesken HCR:n huomasin, että kello oli omin päin päivittänyt asetuksiaan ja näyttikin nyt vain koko matkan keskinopeuden, ei kilometrin keskinopeutta, kuten olin määritellyt. Saman se on onnistunut tekemään vielä toistamiseen.
Mutta muuten kaikki toimii, ja pidän Polaria jatkuvasti ranteessa. Työpaikalla se on viisarinäyttöineen siistin ja asiallinen näköinen, mutta vapaa-ajan alkaessa sen sisältä paljastuu täysiverinen urheilupeto. Se on siis juuri sellainen kuin itsekin olen. Tai kuvittelen olevani.
Polar V800 on lyhyesti sanottuna loistava, todellinen huippuostos. Akun kesto on sellainen, että edes minä en pysty käyttämään maratoniin niin paljon aikaa, että se uupuisi.
Kävikö nyt sitten niin, että kerrankin kaikki meni oikein? No ei tietenkään. Kohta Forumin Gigantti jo ilmoitti myyvänsä kaikkea 15 prosentin alennuksella, ja muissakin Giganteissa hinta oli laskenut neljä euroa. Nielen kuitenkin tappioni urheasti, sillä kello on imarrellut minua juuri sopivasti. Sen kuntotesti on väittänyt, että olen huippukunnossa ja että olisin tällä suoritustasolla hyväkuntoinen vaikka olisin 35-vuotias. Ehkä minun ja kelloni ihaileva suhde onkin molemminpuolinen.  

HCR - mikä meni väärin?

Ensimmäinen Helsinki City Run on nyt takana. Kunto kesti aivan kuten pitikin, ilma oli alun sateen jälkeen mitä sopivin, järjestelyt hienot, jopa vessoja riittävästi, reitti mitä kaunein ja kannustajia matkan varrella runsaasti. Nyt katson työhuoneeni ikkunasta taas jonkin juoksutapahtuman osallistujia. Niillä näyttää olevan hauskaa, ja se saa minut suunnittelmaan jo seuraavaa kisaa. Puolikas, kymppi, maraton? Tällaiseen olotilaan olen päätynyt. Sitä en olisi voinut arvata syksyllä 2013 aloittaessani.
Ensimmäisen juoksulenkin jälkeen innostuin kokeilemaan viittä kilometriä ja kun sekin sujui, kävin ostamassa Adidas Lighter -juoksukengät. Hyvät kengät noin sinänsä.
Asetin tavoitteeksi kymmenen kilometrin juoksun vielä saman syksyn mittaan. Muutaman päivän kuluttua en kääntynytkään Sportstrackerin mittaamasta kahden ja puolen kilometrin kohdasta takaisin vaan juoksin kympin suureksi yllätyksekseni. Kului vielä viikko ja juoksin kymmenen kilometrin lenkin kahteen kertaan. Tavoite oli saavutettu hetkessä.

Kun varvas mustui, ymmärsin, mikä oli mennyt vikaan kenkien ostossa. Ne olivat sopivat, mikä tietysti tarkoittaa, että ne olivat liian pienet. Ja myöhemmin ilmenisi vielä, että tarvitsen pronaatiotuetut kengät, mitä nämä eivät suinkaan olleet.
Mutta minkä virheen nyt sitten HCR:ssä onnistuin tekemään? Eikö kaikki mennyt hyvin?
Tällä kertaa tein virheen ilmoittautuessa. Valitsin aivan liian hitaan lähtöryhmän ymmärtämättä, että massatapahtumassa pitäisi tehdä juuri toisinpäin. Olihan se tietysti kiva ohitella, mutta kun siihen ei varsinkaan alussa ollut mahdollisuuksia, ensimmäiset kilometrit jäivät toivottoman hitaiksi. Kaiken lisäksi olin ohittaessani vähällä törmätä puistonpenkkiin. Olisin pystynyt viisi minuuttia parempaan aikaan, minkä huomasi viimeistään loppukiristä. Jos stadionilla irtosi vielä kolmen ja puolen minuutin kilometrivauhti, olin selvästi joutunut säästelemään liikaa.
Olenkohan koskaan tehnyt mitään oikein? Juoksussa, tai edes elämässä?

Miten päädyin Helsinki City Runiin

On toukokuun 16. vuonna 2015 ja Helsinki City Runin portit ja olympiastadion odottavat minua. Miten ihmeessä olen tähän päätynyt, minä jolle ainoa liikuntamuoto vielä pari vuotta sitten oli jalkapallon MM-kisojen katselu neljän vuoden välein?
Kaikki alkoi syyskuun alussa 2013 vastoinkäymisestä ja turhautumisesta töissä. Syy oli olematon, mutta joskushan vain käy niin, että elämä tuntuu kaatuvan päälle. Siksi lähdin kävelemään rantapuistoon. Se ei tuntunut auttavan, ajatukset vain pyörivät päässä. Ja niin päätin juosta seuraavalle sähköpylväälle asti. Sen kohdalla päätin vielä jatkaa risteykseen. Ja sitten vielä jalavan luokse. Sekin sujui, siis juoksenpa vielä seuraavaan ylämäkeen. Ja pian huomasin juosseeni parin kilometrin lenkin kokonaan. Olin viimeksi juossut jonkinlaisen matkan armeijassa, ja sen jälkeen olin ottanut juoksuaskelia vain kiireen vuoksi. Nyt olin tehnyt kokonaisen lenkin, ja mieli oli kuin tyhjentynyt ja työmurhe tuntui haihtuneen. Tätä pitää saada lisää!
Ja nyt olen tässä, muiden 15 000 vihreää varustepussia kuljettelevan ihmisen joukossa. Ilma on sopivan viileä, koivut vihertävät hennon lupaavasti, aurinko pilkahtaa aina välillä pilvien lomasta. Lähtöön on aikaa vielä muutama tunti. Eikö nyt siis ole kaikki oikein?
Ei. Olen tehnyt pelkkiä virheitä. Olin syksyllä 2013 liian vanha aloittamaan tyhjästä, jo 57-vuotias. Väärin meni heti alussa.