Nopeuden nautinto

Tässä kuvassa kokeilen vauhdikasta juoksua työpaikalla arkivaatteissa.  

Juoksen viiden minuutin kilometrivauhdilla ja nautin. Jalka ojentuu pitkälle taakse ja lennähtää kuin itsestään eteenpäin, kosketus maahan on lyhyt, olen suurimman osan aikaa ilmassa. Löydän sisäisen kenialaiseni ja tunnen vauhdin hurmaa, todellista juoksemisen iloa.
Sitä riittää puoli kilometriä.
Sitten on pakko hidastaa ja tasata sykettä. Taas alkaa tylsä hölköttäminen, jossa ei ole minkäänlaista lennokkuutta. Hapenottokyky ei vain riitä.
Nopeasti juokseminen on paljon, paljon mukavampaa. Siihen en vain pysty, en nyt enkä todennäköisesti jatkossakaan. Viime kesänä kokeilin kuinka pitkään pystyn ylläpitämään tuota nautittavaa viiden minuutin kilometrivauhtia. Sain täyteen viisi kilometriä. Sekin oli ihan hyvin näillä ikävuosilla ja tällä lähtötasolla. Etäisenä tavoitteena kangastelee mielessä kympin juokseminen alle 50 minuutin. Se on aivan mahdollista. Pitää vain löytää jostain riittävän pitkä alamäki.
Viime viikolla juokseminen jäi taas kerran aivan liian vähiin. Lyhyt nopea lenkki ja maanantaina verkkainen 16 kilometriä. Näillä harjoitusmäärillä kunnon koheneminen ei ole todennäköistä.
Tänään alkaa sentään kesäloma, joten tekosyitä harjoittelemattomuuteen on yksi vähemmän. Se ei haittaa, aina voi keksiä uusia.

Juoksuvuoden outo käänne

Tältä näytti vielä aatonaattona Aulangolla. Lenkille lähtemättömyyttä ei voinut tällä kertaa laittaa kelin syyksi.  

670 kilometriä. Sellaista lukemaa Polar näyttää tälle vuodelle. Alkaa siis näyttää todennäköiseltä, että en saa tuhatta kilometriä täyteen tänäkään vuonna.
Vuoteen sisältyi kaksi puolimaratonia ja yksi kokonainen. Kesä alkoi toukokuun lopussa Helsinki City Runilla. Odotukset eivät olleet korkealla, sillä liikkuminen oli jäänyt aivan liian vähiin. Aktiivinen juoksu oli alkanut käytännössä vasta toukokuussa eikä rapistumaan päässyttä kuntoa rakenneta kuukaudessa. Aivan viime hetkellä muutin lähtöryhmää vielä hitaampien joukkoon, etten suotta olisi kenenkään tiellä.
HCR:n järjestelyt toimivat hyvin, sain kisahallista numeron ja mainostajilta kaikenmoista pientä näytettä. Ja sen jälkeen tein yhden merkittävän päätöksen: aloitin tämän juoksublogin kirjoittamisen. Aluksi se oli vain kokeilu. Joudun työnkin puolesta uppoutumaan yhä enemmän sosiaalisen median maailmaan ja halusin päästä siihen paremmin sisään. Kun jonkin verran lukijoita ilmaantui, blogin päivittäminen on jatkunut. Olen pitänyt blogeja nyt muistakin aiheista, mutta mukavinta on käsitellä juoksemista. Piirre on yleisinhmillinen: on helpointa kirjoittaa asiasta, josta ei tiedä.
Alun perin tarkoituksena oli luetella asioita, jotka olen tehnyt väärin. Siinä suhteessa HCR alkoi hyvin. Heti lähdössä tajusin valinneeni väärän ryhmän. Olin osallistunut aiemmin sen verran pieniin tapahtumiin, että niissä oli voinut valita vauhtinsa itse. Nyt se ei ollut mahdollista. Ryhmä eteni kapealla tiellä hitaasti, yritin ohitella, mutta ahtaissa paikoissa liike pysähtyi kokonaan. Ensimmäiset kolme kilometriä sujui yli kuuden minuutin kilometrivauhdilla. Vasta kolmen kilometrin jälkeen joukko oli alkanut venyä jonoksi ja pääsin kiristämään vauhtia. Joukkotapahtumassa pitää siis valita mieluummin liian nopea kuin liian hidas ryhmä.
Toinen virhe oli kellossa. Garmin oli simahtanut juuri ennen juoksua, joten olin saanut hyvän tekosyyn hankkia Polar V 800 -kellon. Olin suurella vaivalla saanut siihen sopivat asetukset, mutta juostessa huomasin hämmästyksekseni, että se ei näyttänytkään vauhtia eikä edes väliaikavauhtia, vaan ainoastaan koko juoksun keskivauhtia. Myöhemmin ilmeni, että kellossa oli vika, jonka Polar hoiti esimerkillisesti vaihtamalla laitteen uuteen. Tässä tilanteessa se ei juuri auttanut.
Vähä vähältä pääsin eteenpäin jonossa ja noudattamaan omaa rytmiä, mutta olin selvästi jäljessä kahden tunnin tavoitteesta. Juoksu sujui kuitenkin olosuhteisiin nähden mukavasti, ja etenkin kun Keskuspuiston muutamasta ylämäestä pääsi, vauhti pysyi mainiosti aikatavoitteessa. Taakse alkoi jäädä jo edellä lähteneen ryhmän juoksijoita. Vauhti kesti, mutta matka loppui kesken enkä pystynyt saamaan kiinni alun hidasteluun kuluneita puoltatoista minuuttia.
Vähän ennen maalia suurin piirtein Auroran sairaalan kohdalla kohtasin näyn, joka sai omat aikatavoitemurheet pienenemään. Polun vierellä elvytettiin tuupertunutta juoksijaa, ja tilanne näytti vakavalta. Sitä en ehtinyt ajatella pitempään, stadionin portti lähestyi, otin loppukirin ja kuvittelin stadionille kiitäessäni olevani oikea juoksija, jonka ottaa vastaan lippuja heiluttavien katsojien huutomyrsky. Oikeasti tälle ajalle ja sijoitukselle ei kannattanut hurrata: 2.01:35, sijoitus omassa sarjassa 370, kun osallistujia oli 645.
Seuraava kilpailu oli Hämeenlinnan kaupunkimaraton, joka oli Sibeliuksen 150-vuotisjuhlan kunniaksi nimetty Sibelius-maratoniksi. Sibeliusta nyt ei varsinaisesti tunnettu urheilumiehenä, mutta sinfonioita hän sävelsi sen verran, että niitten yhteenlaskettu kesto vastaa sopivasti maratonin aikatavoitettani eli neljää tuntia.
Heinäkuun loppu on perinteisesti kesän kuuminta aikaa, joten ilmoittauduin viisaasti vain puolikkaalle. Olin kohtalaisen hyvässä kunnossa joten olisin voinut vaikka tavoitella omaa ennätystä. Mutta totta kai jotain meni nytkin väärin. 17 kilometrin kohdalla aloin väsähtää, syke kohosi, vauhti hidastui. Reitissä ei ollut vikaa, se oli mitä mainioin, juoksijoita ei ollut liikaa, oli kaikin puolin hyvät mahdollisuudet noudattaa omaa rytmiä. Keksin vain yhden syyn epäonnistumiseen. Vierelle ilmaantui puhelias juoksijakollega, joka pysyi samassa vauhdissa ja keskusteli jatkuvasti. Puhuminen vei energiaa ja toisen tahdissa juokseminen haittasi oman rytmin pitämistä. Vähimmäiasaikatavoitteeni oli kahden tunnin alittaminen ja sekin alkoi näyttää mahdottomalta. Onneksi keskustelutoveri lähti huomattavasti nuorempana menemään omaa vauhtiaan ja jäin kamppailemaan kelloa vastaan. Viimeiset kilometrit olivat uuvuttavan pitkiä, aika kului ja kului, ja vaatimatonkin tavoitteeni oli karkaamassa. Urheilukenttä lähestyi, joku huusi että matkaa on enää muutama sata metriä. Päätin olla hellittämättä, lisäsin vauhtia ja pääsin urheilukentälle suoran päähän. Edessä näkyi kello ja aika lähestyi sekunti sekunnilta kahta tuntia. Nyt oli pakko jaksaa, kiristin vauhtia niin paljon kuin vain suinkin pystyin, syke nousi huippuunsa, ehdinkö, ehdinkö, mietin, ja lopulta tuskainen matka oli takana.
Käännyin katsomaan ajanottotaulua ja totesin, että taas meni väärin. Kiirehdin aivan turhaan, minullahan olisi ollut vielä neljä sekuntia pelivaraa. Aika oli 1.59:55. Sijoitus omassa sarjassa oli tällä kertaa 23.
Harjoittelu jatkui, ja olin niinkin hyvässä vedossa, että elokuussa juoksin harjoituslenkillä uuden kympin ennätyksen 52.18. Heinäkuussa olin juossut viitosella ennätyksekseni 24.31. Ja mikä parasta, ne olivat tulleet kevyen tuntuisesti. Polarin kuntotesti näytti hapenottokyvyksi jatkuvasti 44. Minun piti siis olla mainiossa kunnossa. Lokakuun alkupuolella kaikki oli hyvin, vaikka sopimattomilla kengillä juostu 13 kilometrin lenkki olikin saanut polven kipeytymään.
Juoksukauden huipentumana piti olla Kankaanpään maraton. Siinä meni kaikki väärin, enkä vieläkään tiedä miksi. Ymmärrän nyt paljon paremmin urheilijoiden puheet kunnon ajoittamisesta. Pari viikkoa aikaisemmin olisin juossut sen vaivatta, nyt vain tapahtui jotain outoa. Syke vaihteli levottomasti alusta alkaen, askelet alkoivat painaa ja jo puolen välin jälkeen iski kramppi. Sen jälkeen en enää kamppaillut kelloa vaan keskeyttämistä vastaan.
Nyt Polarin kuntomittaus näyttää jatkuvasti hapenottokyvyn lukemaksi 32. Jotain kummallista on tapahtunut. Kehitys ei pelkästään pysähtynyt, vaan kääntyi aivan väärään suuntaan.
Vuosi 2016 alkaa epätietoisuuden merkeissä.

Yllätys juoksulenkillä

Ei, tämä merikotka ei ole juoksulenkillä kohdattu yllätys. Sen olen kuvannut Kuhmossa ja se on todennäköisesti tullut Vienanmereltä asti. Kotka saa nyt kuitenkin kuvastaa kohtuullisen lennokkaasti sujunutta juoksua.  

Tavallinen kymmenen kilometrin lenkki edessä, ilma on vielä lämmin, takana jo parinkymmenen kilometrin kevyt pyöräily. Menisinkö hitaasti vai kohtalaisesti? Ehkä etenen verkkaista kuuden kilometrin minuuttivauhtia.
Lähden liikkeelle, mutta omituista kyllä, askel kulkee kevyesti. Vilkaisen kelloa ja totean vauhdiksi 5.20, jospa siis tästä tulisikin hiukan raskaampi harjoitus ja ottaisin tavoitteeksi keskivauhdin 5.30.
Ensimmäinen kilometri täyttyy, ja jostain syystä se on sujunut vauhtiin 5.21. No, tulossahan on raskas nousu, joten olkoon nyt alku hiukan tiiviimmässä tahdissa. Toisella kilometrillä on pieniä mäkiä, ja sen päätteeksi kello näyttää aikaa 5.19. Menköön nyt sitten tällä vauhdilla. Edessä on kohtalaisen tasaista soratietä peltojen keskellä, aurinko paistaa silmiin mutta ei kuumenna liikaa. Kolmas kilometri täyttyy ja kellossa on 5.15. Merkillistä! Johtuuko tämä siitä, että katselin juuri miten Mo Farah taas kerran voitti kympin. Hiukan eri vauhdissa tosin ollaan, sillä nämä huiputhan pitävät jatkuvasti tuollaista 2.40 kilometrivauhtia. Itse pystyisin juoksemaan sitä vauhtia vain parisataa metriä.
Mutta nyt alkaa pitkä ja loiva nousu, yhtenäistä mäkeä on kilometrin verran ja sen jälkeenkin on koko ajan nousuja. Tämä on se jakso, joka vakiolenkilläni on aina hyydyttänyt hyvin alkaneen lenkin. Talon pihassa haukkuu koira ja se juoksee jonkin aikaa rinnallani, onneksi aidan toisella puolella. Alkaa varjoisa metsä ja mäki jyrkkenee. Juuri sen laella tulee taas täyteen kilometri. 5.25. Tätä kilometriä en ole koskaan päässyt näin nopeasti. Ja seuraavalla on jo sen verran tasaistakin, että lukemaksi tulee 5.23. Pitäisikö yrittää vielä kiristää?
Pahimmat mäet ovat takana, muutamassa alamäessä otan oikein kunnon vauhdin. 5.07. Nyt kannattaa pitää vauhtia. Mutta sitten on taas mäkiä, katumaasturi tulee vastaan ja nostaa kuivalta soratieltä pölypilven, suussa maistuu hiekka. Nyt alkaa tuntua jaloissa, ajaksi tulee 5.21. Seuraava osuus on helppo, soratie loppuu ja joudun juoksemaan valtatien pientareella, lähes koko kilometri on loivaa alamäkeä. Tässä kannattaa pitää vauhtia. Rekat humahtavat ohi, on pakko keskittyä pysymään omalla kaistalla. Vielä alamäkeä, sitten taas turvalliselle kevyen liikenteen väylälle, ja kello värähtää ranteessa: 4.49. Keskimääräinen nopeus koko matkalla on 5.15, ja se on parempi kuin koskaan aikaisemmin. Viimeinen raskas ylämäki verottaa vauhtia, mutta sitä seuraa kunnon lasku, ja yhdeksäs kilometri täyttyy vauhtiin 5.18.
Nyt on pakko yrittää kunnolla, ja sykkeistä välittämättä nousen vielä pienen mäen ja käännyn kotitielle, hiukan alamäkeä, suoraa, tiedän ennestään minkä puun kohdalla kymppi täyttyy, vielä pitää pinnistää, katson kelloa, vielä 50 metriä. Ja siinä se on, pysäytän ajanoton, huohotan ja katson lukemaa: 52.18.
Ei se mikään hyvä tulos ole, tiedän sen aivan hyvin, tavoitteenahan on ollut 50 minuutin alittaminen, mikä voisi enteillä neljän tunnin tavoitamista maratonilla. Tälläkin ajalla on minulle suuri merkitys. Se tarkoittaa oman ennätyksen parantumista 28 sekunnilla. Ja se tuli aivan yllättäen.
Ehkä pyörälenkki oli lämmittänyt jalkoja juuri sopivasti, ehkä olin palautunut edellisestä juoksusta oikeaan aikaan. Tai sitten olen edistynyt.

Valoa näkyvissä, ehkä

Elokuisella aamulenkillä sumu teki oksien takaa siilautuvan valon näkyväksi. Näiden näkymien takia kannattaa jatkaa juoksemista, kehityin tai en.

Paras lopettaa koko juokseminen tähän. Tulokset eivät parane yhtään, päinvastoin, jokainen lenkki tuntuu edellistä raskaammalta. Juoksen Keskuspuistossa pitkähköä hidasta lenkkiä, kolmen nuoren miehen seurue menee ohitseni hilpeästi ja hengästymättä rupatellen. Käännyn takaisin, ja hetken päästä sama joukko menee ohitseni yhtä kevyesti.
Olen juossut pitkiä ja hitaita lenkkejä, olen juossut intervalleja, olen harjoitellut vauhtikestävyyttä, kokeillut pääsisinkö kympin yhtään nopeammin kuin viime vuonna. Ei edistystä. Viitonen menee vielä vauhdilla, mutta sitten jalat alkavat muuttua painavammiksi ja painavammiksi. Tulen siihen tulokseen, että maitohappo on yksi maailmankaikkeuden raskaimpia alkuaineita.
Lopulta pääsen turhautuneena kotiovelle ja pysäytän kellon. Yksitoista kilometriä juuri sillä keskisykkeellä, millä olin suunnitellutkin. Katson keskimääräistä vauhtia ja olen tyytymätön. Tarkistan vielä viikko sitten samoissa olosuhteissa juostun saman lenkin tuloksen nähdäkseni kuinka paljon heikommin lenkki meni ja vakuuttuakseni siitä, että juokseminen on turhaa. Eroa keskimääräisessä kilometrivauhdissa on 15 sekuntia. Mutta se on eri suuntaan kuin odotin: olin sittenkin edes tämän verran nopeampi kuin viikko sitten. Luotan Polarin mittaustulokseen, vaikka oma tuntemus kertoi toista.
Voisinko sittenkin kehittyä edes hiukan? Ehkä valoa on lopulta näkyvissä.