Yllätys juoksulenkillä

Ei, tämä merikotka ei ole juoksulenkillä kohdattu yllätys. Sen olen kuvannut Kuhmossa ja se on todennäköisesti tullut Vienanmereltä asti. Kotka saa nyt kuitenkin kuvastaa kohtuullisen lennokkaasti sujunutta juoksua.  

Tavallinen kymmenen kilometrin lenkki edessä, ilma on vielä lämmin, takana jo parinkymmenen kilometrin kevyt pyöräily. Menisinkö hitaasti vai kohtalaisesti? Ehkä etenen verkkaista kuuden kilometrin minuuttivauhtia.
Lähden liikkeelle, mutta omituista kyllä, askel kulkee kevyesti. Vilkaisen kelloa ja totean vauhdiksi 5.20, jospa siis tästä tulisikin hiukan raskaampi harjoitus ja ottaisin tavoitteeksi keskivauhdin 5.30.
Ensimmäinen kilometri täyttyy, ja jostain syystä se on sujunut vauhtiin 5.21. No, tulossahan on raskas nousu, joten olkoon nyt alku hiukan tiiviimmässä tahdissa. Toisella kilometrillä on pieniä mäkiä, ja sen päätteeksi kello näyttää aikaa 5.19. Menköön nyt sitten tällä vauhdilla. Edessä on kohtalaisen tasaista soratietä peltojen keskellä, aurinko paistaa silmiin mutta ei kuumenna liikaa. Kolmas kilometri täyttyy ja kellossa on 5.15. Merkillistä! Johtuuko tämä siitä, että katselin juuri miten Mo Farah taas kerran voitti kympin. Hiukan eri vauhdissa tosin ollaan, sillä nämä huiputhan pitävät jatkuvasti tuollaista 2.40 kilometrivauhtia. Itse pystyisin juoksemaan sitä vauhtia vain parisataa metriä.
Mutta nyt alkaa pitkä ja loiva nousu, yhtenäistä mäkeä on kilometrin verran ja sen jälkeenkin on koko ajan nousuja. Tämä on se jakso, joka vakiolenkilläni on aina hyydyttänyt hyvin alkaneen lenkin. Talon pihassa haukkuu koira ja se juoksee jonkin aikaa rinnallani, onneksi aidan toisella puolella. Alkaa varjoisa metsä ja mäki jyrkkenee. Juuri sen laella tulee taas täyteen kilometri. 5.25. Tätä kilometriä en ole koskaan päässyt näin nopeasti. Ja seuraavalla on jo sen verran tasaistakin, että lukemaksi tulee 5.23. Pitäisikö yrittää vielä kiristää?
Pahimmat mäet ovat takana, muutamassa alamäessä otan oikein kunnon vauhdin. 5.07. Nyt kannattaa pitää vauhtia. Mutta sitten on taas mäkiä, katumaasturi tulee vastaan ja nostaa kuivalta soratieltä pölypilven, suussa maistuu hiekka. Nyt alkaa tuntua jaloissa, ajaksi tulee 5.21. Seuraava osuus on helppo, soratie loppuu ja joudun juoksemaan valtatien pientareella, lähes koko kilometri on loivaa alamäkeä. Tässä kannattaa pitää vauhtia. Rekat humahtavat ohi, on pakko keskittyä pysymään omalla kaistalla. Vielä alamäkeä, sitten taas turvalliselle kevyen liikenteen väylälle, ja kello värähtää ranteessa: 4.49. Keskimääräinen nopeus koko matkalla on 5.15, ja se on parempi kuin koskaan aikaisemmin. Viimeinen raskas ylämäki verottaa vauhtia, mutta sitä seuraa kunnon lasku, ja yhdeksäs kilometri täyttyy vauhtiin 5.18.
Nyt on pakko yrittää kunnolla, ja sykkeistä välittämättä nousen vielä pienen mäen ja käännyn kotitielle, hiukan alamäkeä, suoraa, tiedän ennestään minkä puun kohdalla kymppi täyttyy, vielä pitää pinnistää, katson kelloa, vielä 50 metriä. Ja siinä se on, pysäytän ajanoton, huohotan ja katson lukemaa: 52.18.
Ei se mikään hyvä tulos ole, tiedän sen aivan hyvin, tavoitteenahan on ollut 50 minuutin alittaminen, mikä voisi enteillä neljän tunnin tavoitamista maratonilla. Tälläkin ajalla on minulle suuri merkitys. Se tarkoittaa oman ennätyksen parantumista 28 sekunnilla. Ja se tuli aivan yllättäen.
Ehkä pyörälenkki oli lämmittänyt jalkoja juuri sopivasti, ehkä olin palautunut edellisestä juoksusta oikeaan aikaan. Tai sitten olen edistynyt.

Valoa näkyvissä, ehkä

Elokuisella aamulenkillä sumu teki oksien takaa siilautuvan valon näkyväksi. Näiden näkymien takia kannattaa jatkaa juoksemista, kehityin tai en.

Paras lopettaa koko juokseminen tähän. Tulokset eivät parane yhtään, päinvastoin, jokainen lenkki tuntuu edellistä raskaammalta. Juoksen Keskuspuistossa pitkähköä hidasta lenkkiä, kolmen nuoren miehen seurue menee ohitseni hilpeästi ja hengästymättä rupatellen. Käännyn takaisin, ja hetken päästä sama joukko menee ohitseni yhtä kevyesti.
Olen juossut pitkiä ja hitaita lenkkejä, olen juossut intervalleja, olen harjoitellut vauhtikestävyyttä, kokeillut pääsisinkö kympin yhtään nopeammin kuin viime vuonna. Ei edistystä. Viitonen menee vielä vauhdilla, mutta sitten jalat alkavat muuttua painavammiksi ja painavammiksi. Tulen siihen tulokseen, että maitohappo on yksi maailmankaikkeuden raskaimpia alkuaineita.
Lopulta pääsen turhautuneena kotiovelle ja pysäytän kellon. Yksitoista kilometriä juuri sillä keskisykkeellä, millä olin suunnitellutkin. Katson keskimääräistä vauhtia ja olen tyytymätön. Tarkistan vielä viikko sitten samoissa olosuhteissa juostun saman lenkin tuloksen nähdäkseni kuinka paljon heikommin lenkki meni ja vakuuttuakseni siitä, että juokseminen on turhaa. Eroa keskimääräisessä kilometrivauhdissa on 15 sekuntia. Mutta se on eri suuntaan kuin odotin: olin sittenkin edes tämän verran nopeampi kuin viikko sitten. Luotan Polarin mittaustulokseen, vaikka oma tuntemus kertoi toista.
Voisinko sittenkin kehittyä edes hiukan? Ehkä valoa on lopulta näkyvissä.

Kilpailun jälkeen

Vesi roiskuu ja läiske kuuluu, kun karhu juoksee kuhmolaisella suolla. Tämän juoksijan kanssa ei tehnyt mieli lähteä kilpailemaan, vaan pysyin tiiviisti kuvauskojussa.

Miten jalat voivat olla näin jäykät ja painavat? Ylämäki ei lopu ollenkaan, syke nousee, mikään ei toimi. Olen jo kääntymässä takaisin, mutta jatkan sitkeästi, niin hitaasti kuin suinkin. Kolmen kilometrin jälkeen alkaa lopulta sujua, Keskuspuiston maisemat vaihtuvat jo vauhdikkaammin ja niin tulee taas kymmenen kilometriä täyteen.
Aloittaminen Hämeenlinnan puolikkaan jälkeen oli vaivalloista. Ensimmäinen juoksuyritys perjantaina loppui muutamaan kilometriin, mutta eilen juoksin jo kympin. Ilmeisesti on vain uskottava, että tässä iässä palautuminen vie pitkään.
Viime syksynä lähdin lenkille Tampereen puolimaratonin jälkeen selvästi liian aikaisin. Nyt odotin viikon, mutta ehkä sekään ei riittänyt. Välillä olin jo varma siitä, että lyhyt juoksu-urani päättyisi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Aurinkoinen ilma ja Keskuspuisto oli kuitenkin sopiva yhdistelmä vakuuttamaan, että tätä pitää jatkaa. Pitäisiköhän taas mennä Tampereen puolikkaalle? Nyt siellä voisi juosta pelkän kympin, ja sen reitti kiertäisi kaupungin kauneimpia paikkoja.
Olen suunnitellut pitkään kestävyystestiin menemistä. Siinä arveluttaa kuitenkin muutama seikka. Ensinnäkin hinta on suhteellisen kova. Mutta vielä enemmän hirvittää tulos. Entä jos siinä paljastuukin, että olen vain huijannut itseäni ja juossut pelkällä sisulla liian nopeasti? Entä jos tuomio on, että minun on turha edes haaveilla neljän tunnin alittamisesta?

Puolimaraton Sibelius-kaupungissa

                          Goodmanin kauppakeskuksen kohdalla juoksu sujui vielä kevyesti. 

Merkit eivät ennustaneet hyvää. En tuntenut itseäni riittävän palautuneeksi, parin viikon unenpuutekin varmasti vaivasi. Ja Polarin kunotestin mukaan harjoittelu oli vain heikentänyt hapenottokykyä. Kuukausi sitten se oli 45, kaksi viikkoa myöhemmin 44 ja toissapäivänä 43. Sää oli kuitenkin hyvä, parikymmentä astetta, ja reitti kaunis ja jokseenkin tasainen. Asetin tavoitteeksi kahden tunnin alituksen. Ja samalla tietysti toivoin juoksun lähtevän jossain vaiheessa sujumaan niin, että voisin tavoitella omaa ennätystä.
Kaurialan urheilukentällä oli mukava tunnelma, väkeä oli, mutta mikään massatapahtuma tämä Hämeenlinnan kaupunkimaraton ei kuitenkaan ollut. Oli jopa elävää musiikkia, varsin hyvin soittanut bändi. Valkoinen tapahtumapaitakin näytti hyvältä.
Asetuin lähdössä joukon keskivaiheille, laukaus kajahti, ja kaikki tuntui sujuvan parin ensimmäisen kilometrin aikana. Matka taittui kuin huomaamatta, en joutunut ohittelemaan eikä ruuhkaa ollut liikaa. Muutaman kilometrin jälkeen vierelle ilmaantui puhelias juoksija, joka tiedusteli aikatavoitettani ja asettui juoksemaan samaan vauhtia. Matka eteni puhellessa kuin huomaamatta. Mutta oliko sillä vaikutusta lopputulokseen? Jos puhuu ja juoksee toisen kanssa samaa vauhtia, ei kuitenkaan voi edetä aivan oman suunnitelmansa mukaan.
Kilometrivauhti pysyi pitkään 5.38 tasolla ja tein suunnitelmia suuresta loppukiristä, jossa ainakin viimeiset viisi kilometriä vetäisin kunnolla. Toisin kävi. Juuri 16 kilometrin kohdalla jalat alkoivat yllättäen painaa ja sikä nousta anaerobisen kynnyksen tuntumaan ja tiesin, että on pakko hellittää. Juoksukaveri meni menojaan parikymmentä vuotta vähäisemmän ikänsä voimin ja jäin kamppailemaan uupumusta vastaan. Kilometrit alkoivat tuntua pitkiltä. Mittari näytti jo 5.39 keskivauhtia, vielä pari kilometriä matkaa, ja vauhti oli jo 5.40. Jopa kahden tunnin alitus alkoi näyttää epätodennäköiseltä Vanajaveden rannalla juostessani. Sen jälkeen oli vielä tulossa ylämäkiä.
Jaksoin väkisin pitää vauhdin kahden tunnin tuntumassa. Urheilukenttä läheni, ja joku huusi matkaa olevan vain 300 metriä. Nyt oli pakko yrittää. Kun pääsin urheilukentälle, näin maalissa tikittävän kellon: se oli jo ylittänyt 1.59. Jostain löytyi jalkoihin vielä voimaa ja katse tiukasti kellossa juoksin niin lujaa kuin vain tässä vaiheessa pystyin. Lopulta ylitin maalilinjan, ajanottolaite piippasi. 1.59.55! Olisin voinut näköjään löysätä vielä neljän sekunnin verran.
Maalihuolto toimi, sain Sibelius-aiheisen mitalin ja lihakeittoa. Pari tuttua kävi tervehtimässä, toinen oli juossut 1.50 ja toinen vielä pari minuuttia sen alle. Kadehdin, tosin hekin olivat parikymmentä vuotta nuorempia.
Olinhan minä saavuttanut minimitavoitteen. Nyt jäi kuitenkin puuttumaan se maaliintulon helpotus, jota olin aiemmissa kilpailuissa tuntunut. Juoksu oli ollut liian vaikeaa.
Minulle oli selvinnyt kiistämätön tosiseikka: en tulisi koskaan alittamaan maratonilla neljän tunnin rajaa.

Ennätystä tavoittelemassa

                                      Tämän nopeammin juoksen vain karhun kirittämänä.


Tätä olin suunnitellut jo pitkään: kokeilisin kerrankin oikein kunnollisella urheilukentällä, millaiseen aikaan saisin menemään viisi kilometriä. Ei nousuja, ei laskuja, tuuli olisi yhtä paljon myötäinen kuin vastainenkin ja alla olisi ihanteellinen pohja.
Olin päässyt kokeilemaan Kuhmon urheilukenttää viime vuonna maratonin lähdössä, ja kun tänään satuin heräämään sopivan aikaisin, päätin pukea kevyemmät Adidakset ja lähteä kentälle.
Väärin meni, tietenkin.
Kenttä oli täynnä asuntovaunuja ja sitä ympäröi muoviaita. Asuntoautojen seassa häämötti muutama museoauto. Tajusin vasta siinä vaiheessa, että Kuhmon jokakesäinen harrasteautotapahtuma ja rompetori onkin tänä vuonna siirretty urheilukentälle.
Luopuisinko hankkeesta? En, sillä tapahtuma kestäisi yli viikonlopun eikä säätilastakaan koskaan voi tietää. Nyt se oli juuri sopiva, viileää, pientä sadetta.
Oli pakko keksiä suunnitelma B. Kokemuksesta tiesin, että urheilukentältä lähtevä kevyen liikenteen väylä on ainakin puolentoista kilometrin matkalta jokseenkin tasaista. Siispä pysäköin polkupyörän ja jätin juomapullon tavaratelineelle. Kevyttä takkia en uskaltanut siihen jättää, vaan se oli pakko kääriä mytyksi ja ottaa mukaan, vaikka siitä muutama kymmenen grammaa lisäpainoa tulikin.
Kello käyntiin, hetken odotus, gps ilmoittaa olevansa ok, ja sitten liikkeelle. Alku näyttää hyvältä. Kilometrivauhti asettuu 4.55 paikkeille ja sykekin tuntuu sopivalta. Alussa on sopivasti hieman alamäkeä, sitten tasaista, ja sitten taas loivaa nousua. Ensimmäinen kilometri menee kuin huomaamatta. Pian on edessä kääntöpaikka, siinä vauhti hidastuu aivan hiukan, ja kiihdytän taas. Nyt lukemana on jo 4.53.
Napautan kelloa, ja esiin tulee sykenäyttö. Mitä? se laskee jo alle sadan! Joko kuntoni on noussut aivan yllättävälle tasolle, tai sitten mittarissa on vikaa tai sitten minussa. Päätän keskittyä seuraamaan nopetutta ja huolestua toden teolla vasta jos sykemittari alkaa näyttää nollaa.
Seuraava kilometrikin menee hyvin ja vauhti pysyy selvästi tavoitteessa eli alle viidessä minuutissa. Kolmen kilometrin kohdalla minun pitäisi olla lämmennyt, mutta siinä vaiheessa alkaa jo painaa jaloissa. Sadekin yltyy. Neljäs kilometri jää hitaammaksi, mutta vielä tavoitteen rajoissa. Teen pienen lisäkierroksen omakotialueella, tie on edelleen tasaista ja uusi maisema tuntuu virkistävän. Koira haukkuu minua koppinsa katolta kuin paheksuisi joutavanpäiväistä juoksentelua, sehän on tottunut siihen, että metsässä juostaan oikealla asialla.
Vielä yksi käännös, ja lasken että kun pääsen polkupyörälle, matka on kasassa. 700 metriä, sehän ei ole mitään, ja keskivauhti on jo 4.54. Nyt maali on jo niin lähellä, että ei kannata säästellä, ja pian mittarissa on uusi lukema 4.53. Nyt ennätystä ei estä enää mikään. Ja lopulta laskuriin tulee viisi kilometriä. Pysäytän ajanoton.
Kyllä, ennätys on nyt: 24 minuuttia ja 31 sekuntia, parannusta entiseen peräti minuutti ja 20 sekuntia. Tästä ajastahan ei tarvitse saada pois enää kuin kymmenen minuuttia, niin voi jo sanoa itseään juoksijaksi.
Neljän tunnin maratonaika on tullut taas hivenen lähemmäksi.

Entä jos saavutan tavoitteen?

Avioero omakotitalon valmistuttua, äkkikuolema eläkkeelle jäätyä - kaikki tuntevat tapauksia, joissa kauan odotettu tavoite ei tuokaan sitä, mitä on kuviteltu. Tavoitteen saavuttaminen on tunnetusti vaarallista jos siihen ladataan liikaa odotuksia.
Onneksi minulla ei ole tätä vaaraa. Tällä hetkellä näyttää äärimmäisen epätodennäköiseltä, että saavuttaisin tänä vuonna tavoitettani, siis neljän tunnin alitusta maratonilla.
Juoksin eilen maratonvauhdilla 13 kilometriä ja syke näytti nousevan tasaisesti. Se ei lupaa hyvää. Loput kolme kilometriä lenkistä juoksin verkalleen. Kunto ei vain nouse, olen yrittänyt kaikkea, on pitkiä ja lyhyitä lenkkejä, on hitaita ja nopeita, on kiihtyviä ja vaihtelevia.
Nyt on myönnettävä, että neljän tunnin alitus saattaa olla yksi niistä lukuisista asioista, joihin minulla ei yksinkertaisesti ole edellytyksiä.
Vielä on aikaa harjoitella ja siksi on edelleen pieni mahdollisuus. Mutta se vasta hirivittääkin. Entä jos saavutan tavoitteen, lakkaako juokseminen kiinnostamasta ja tuleeko sen tilalle jokin uusi harrastus? Vuoristokiipeily? Postimerkkeily?

Ehkä sittenkin tavoitteeseen

Viisi kilometriä rauhallista vauhtia, pieni hengähdystauko lenkin puolivälissä, ja sitten liikkeelle. Alussa on ylämäkeä, syke nousee, mutta vauhti pysyy kohtuullisena, vähitellen pääsen korkeimman kohdan yli ja sitten voi taas lasketella ja juosta tasaista, loput ylämäet ovat jyrkkiä mutta lyhyitä, seuraan sykettä ja keskinopeutta, olen melkein tavoitteessa, ja sitten pitkä lasku asfalttitietä, autot humahtavat ohi ja askel nousee keveästi, mutta vauhti ei parane, puuskainen tuuli on yltynyt, viimeiset mäet, joissa syke saa jo nousta, viimeinen suora ja juuri kotiportilla viisi kilometriä tulee täyteen ja pysäytän kellon. Keskinopeus 5.18 minuuttia kilometrillä ja keskisyke 176.
Tällä vauhdilla maraton sujuisi suurin piirtein vartin alle neljän tunnin. Mutta tätä vauhtia en pystyi juoksemaan koko matkaa. Maasto oli tosin mäkistä ja tuuli puuskaista, mutta tuskin olosuhteet millää maratonillakaan ovat ihanteelliset. Kuulemma neljän tunnin alitusta ennustaisi kympin juokseminen 50 minuuttiin. Parantamisen varaa siis vielä on.
Polariin olen edelleen melkein tyytyväinen. Vain melkein, sillä se muuttaa edelleen harjoitusnäkymiä omin päin eikä suostu pitämään näytössä automaattisen kierroksen keskinopeutta. Yritin synkronoida sen uudelleen aamulla ennen liikkeelle lähtöä, mutta ohjelmassa oli huollosta aiheutuva katkos. Entä jos olisin oikea urheilija lähdössä tärkeään kilpailuun enkä pystyisi muuttamaan asetuksia ratkaisevalla hetkellä?
Toivottavasti tulevissa päivityksissä ongelmat saadaan korjattua. Ainakin Polarin ihmisten asenne tuntuu olevan kohdallaan, sillä johonkin vastaavaan valitukseen Amazonin tuotearvostelu palstalla oli heti vastattu, myönnety virhe ja ilmoitettu että sitä korjataan. Asenne ei siis ole sellainen kuin eräällä takavuosien merkittävällä suomalaisella kännykkävalmistajalla. Kaikki muistavat varmaan, että oamn tuotteen vikoja ei myönnetty vaikka Apple ja Samsung menivät ohi oikealta ja vasemmalta. Edelleen pidän Garminia käyttäjäystävällisempänä, sillä näkymien muutokset voi tehdä suoraan itse laitteella. Silti liputan Polarin puolesta, ainakin niin kauan kuin se jaksaa harjoituksen jälkeen huudahtaa näytöllään "mahtava vauhti!" Alan tosin epäillä. Muistaakseni se on kannustanut minua ennenkin aivan samoilla sanoilla. Mitä jos se sanookin kaikille niin?

Karkaako tavoite?

Mainiota saada näin kannustava valmentaja! Virtuaalivalmentaja vakuutti eilen, että 13 kilometrin lenkki kehitti aerobista kuntoa ja väsymyksen sietokykyä. "Mahtava vauhti pitkälle harjoitukselle!" se kehui eilen, kun olin juossut kympin hiukan kovemmalla vauhdilla.
Polar on aina niin positiivinen. Mutta pitäisikö sen olla realistisempi? "Ei kuule tällä menolla neljän tunnin raja alitu, juuri ja juuri pystyit pitämään viimeisellä vitosella maratonvauhtia", se olisi voinut sanoa toissapäivänä. Ja eilen sen olisi pitänyt saarnata näin: "Mikset pitänyt välipäivää, ihan turha vetää näinkin pitkiä lenkkejä peräkkäisinä päivinä ilman palautumisaikaa." Kellolle voisi sitten selittää, että työssäkäyvä ihminen, jolla on monia muitakin velvollisuuksia, ei pysty mitenkään ajoittamaan lenkkejään niin kuin pitäisi ja harjoitusohjelma menee väistämättä väärin. Siihen kello vastaisi tylysti ikimuistoisen Kummeli-valmentajan äänellä: "se on muuten sillä lailla, että me hävitään tää peli."