Tätä olin suunnitellut jo pitkään: kokeilisin kerrankin oikein kunnollisella urheilukentällä, millaiseen aikaan saisin menemään viisi kilometriä. Ei nousuja, ei laskuja, tuuli olisi yhtä paljon myötäinen kuin vastainenkin ja alla olisi ihanteellinen pohja.
Olin päässyt kokeilemaan Kuhmon urheilukenttää viime vuonna maratonin lähdössä, ja kun tänään satuin heräämään sopivan aikaisin, päätin pukea kevyemmät Adidakset ja lähteä kentälle.
Väärin meni, tietenkin.
Kenttä oli täynnä asuntovaunuja ja sitä ympäröi muoviaita. Asuntoautojen seassa häämötti muutama museoauto. Tajusin vasta siinä vaiheessa, että Kuhmon jokakesäinen harrasteautotapahtuma ja rompetori onkin tänä vuonna siirretty urheilukentälle.
Luopuisinko hankkeesta? En, sillä tapahtuma kestäisi yli viikonlopun eikä säätilastakaan koskaan voi tietää. Nyt se oli juuri sopiva, viileää, pientä sadetta.
Oli pakko keksiä suunnitelma B. Kokemuksesta tiesin, että urheilukentältä lähtevä kevyen liikenteen väylä on ainakin puolentoista kilometrin matkalta jokseenkin tasaista. Siispä pysäköin polkupyörän ja jätin juomapullon tavaratelineelle. Kevyttä takkia en uskaltanut siihen jättää, vaan se oli pakko kääriä mytyksi ja ottaa mukaan, vaikka siitä muutama kymmenen grammaa lisäpainoa tulikin.
Kello käyntiin, hetken odotus, gps ilmoittaa olevansa ok, ja sitten liikkeelle. Alku näyttää hyvältä. Kilometrivauhti asettuu 4.55 paikkeille ja sykekin tuntuu sopivalta. Alussa on sopivasti hieman alamäkeä, sitten tasaista, ja sitten taas loivaa nousua. Ensimmäinen kilometri menee kuin huomaamatta. Pian on edessä kääntöpaikka, siinä vauhti hidastuu aivan hiukan, ja kiihdytän taas. Nyt lukemana on jo 4.53.
Napautan kelloa, ja esiin tulee sykenäyttö. Mitä? se laskee jo alle sadan! Joko kuntoni on noussut aivan yllättävälle tasolle, tai sitten mittarissa on vikaa tai sitten minussa. Päätän keskittyä seuraamaan nopetutta ja huolestua toden teolla vasta jos sykemittari alkaa näyttää nollaa.
Seuraava kilometrikin menee hyvin ja vauhti pysyy selvästi tavoitteessa eli alle viidessä minuutissa. Kolmen kilometrin kohdalla minun pitäisi olla lämmennyt, mutta siinä vaiheessa alkaa jo painaa jaloissa. Sadekin yltyy. Neljäs kilometri jää hitaammaksi, mutta vielä tavoitteen rajoissa. Teen pienen lisäkierroksen omakotialueella, tie on edelleen tasaista ja uusi maisema tuntuu virkistävän. Koira haukkuu minua koppinsa katolta kuin paheksuisi joutavanpäiväistä juoksentelua, sehän on tottunut siihen, että metsässä juostaan oikealla asialla.
Vielä yksi käännös, ja lasken että kun pääsen polkupyörälle, matka on kasassa. 700 metriä, sehän ei ole mitään, ja keskivauhti on jo 4.54. Nyt maali on jo niin lähellä, että ei kannata säästellä, ja pian mittarissa on uusi lukema 4.53. Nyt ennätystä ei estä enää mikään. Ja lopulta laskuriin tulee viisi kilometriä. Pysäytän ajanoton.
Kyllä, ennätys on nyt: 24 minuuttia ja 31 sekuntia, parannusta entiseen peräti minuutti ja 20 sekuntia. Tästä ajastahan ei tarvitse saada pois enää kuin kymmenen minuuttia, niin voi jo sanoa itseään juoksijaksi.
Neljän tunnin maratonaika on tullut taas hivenen lähemmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti