Lopullinen tuomio

EKG:n tulos näyttää tasaiselta, mutta kestääkö sydän rasitusta?

Harvasanainen kardiologi lukee tutkimustuloksia, takoo tietokoneen näppäimistöä kahdella sormella, kysyy välillä jotain lyhyesti ja kirjoittaa taas. Ja kaiken aikaa hän on huolestuneen näköinen.
Minäkin alan huolestua. Kaikki vaihtoehdot vaikuttavat huonoilta. Ehkä hän ehdottaa, että juoksen tästä lähtien vain lyhyitä lenkkejä. Tai että en osallistu mihinkään juoksutapahtumiin, joissa kilpailuvietti houkuttelisi vaaralliseen ylirasitukseen. Tai sitten tulossa on täydellinen juoksukielto, käsky elää loppuelämäni rauhallisesti, välttää rasitusta ja kaikkea mikä saisi sykkeen kohoamaan.

Olin hakeutunut tutkimuksiin, koska niin oli jossain kehotettu. Olin tulkinnut kehotusta väljästi. Muistaakseni ohje ei ollut, että liikuntaa harrastamattoman kannattaisi mennä lääkärintarkastukseen kolme vuotta ensimmäisen maratonin jälkeen. Vasta tasavuosien täyttäminen tarjosi sopivan perustelun lääkäriajan varaamiseen. Minun sukupolveni suomalainen mieshän ei mene lääkäriin, jos sinne vielä omin jaloin pääsee. 

Saan käsivarteni ympärille mansetin, lääkäri pumppaa painetta, katsoo lukemia ja hymähtää niille. Riisun paidan, asetun tutkimuspöydälle, lääkäri painelee rintakehää eri kohdista ja minun pitää kertoa, miltä missäkin kohdassa tuntuu.

Olin suunnitellut tutkimuksiin menoa jo pitkään. Sykemittarin lukemat olivat huolestuttaneet. Ensinnäkään tämän ikäisellä ihmisellä ei maksimisykkeen pitäisi olla 188. Toiseksi syke vaihteli oudon jyrkästi etenkin juoksun alussa. Tuskin Polarin sykemittari ainakaan joka kerta reistaili niin paljon. Ja tänä keväänä kunto ei tahtonut lähteä nousuun. Tosin lenkitkin olivat erinäisistä syistä jääneet aivan liian vähiin. 

Puen paidan ylleni, kardiologi asettuu taas koneensa ääreen ja tekee viimeiset muistiinpanot. Selailen saamiani koetuloksia ymmärtämättä niistä mitään. Lääkäri yskäisee ja alkaa ladella tuomiotaan.

Juoksuhistoriani oli lyhyt, mutta muistelin jo kaiholla vanhoja hyviä aikoja. Kun aloitin, kunnon kohoaminen oli suorastaan hämmästyttävää. En ollut koskaan juossut, aloitin kolmesta kilometristä ja parin viikon sisällä juoksin jo kymmenen kilometriä ja kohta kaksikymmentä. Kaiken lisäksi ajatkin paranivat niin, että kuukauden sisällä juoksemisen aloittamisesta olin jo alittanut kympillä 60 minuutin rajan. 

Ensimmäiseksi kardiologi sanoo, ettei sykemittariin aina voi luottaa. Jos en tunne mitään oireita vaikka syke näyttäisi vaihteleva kovasti, siitä ei tarvitse välittää. Ja että syke nousee liikkeelle lähdettyä, asettuu sitten sopivalle tasolle ja alkaa taas kohota matkan edistyessä. Ja maksimisyke on täysin henkilökohtainen. Sen jälkeen hän selittää, miten ylimääräisen tuntuiset lyönnit ovat normaaleja, niitä vain tulee tietty määrä. Siinä varmaan olivatkin sitten hyvät uutiset. Kohta hän sanoo "mutta", ja latelee lopullisen tuomion.

Olin käynyt kaksissa verikokeissa ja EKG:ssä, kulkenut vuorokauden johtoihin ja antureihin puettuna, täyttänyt päiväkirjaa. Olin ollut jopa kuulotutkimuksessa. Työterveyslääkäri oli kirjoittanut lähetteen kardiologille, jonka vastaanottoaika oli peräti 45 minuuttia. Miten tutkimukset jatkuisivat? Rasituskokeita? Kuvauksia? Jotainhan minussa täytyi olla pahasti vialla, muuten ei ollut selitettävissä se, että en pysynyt kilpailuissa nuorten miesten vauhdissa. 

"Kovakuntoinen mies", kardiologi sanoo.
"Sydämen puolesta voitte juosta aivan niin paljon kuin haluatte. Eikä tuloksissa ole minkäänlaisia merkkejä sepelvaltimotaudista. Rasituskokeeseen ei tarvitse mennä. Kaikki veriarvot ovat normaaleja. Vauhtia vaan."

Juosten pääsee masennusta karkuun

Tutkimusten mukaan tässä joukossa esiintyy masennusta muuta väestöä vähemmän. Kuva on Kankaanpäästä vuodelta 2014 ja olen tuolla jossain lähdössä rikkomaan omaa ennätystäni puolimaratonilla.  

Nyt se on todistettu, jälleen kerran. Liikunta auttaa masennukseen. Tuosta linkistä aukeavan jutun mukaan liikunta auttaa masennukseen yhtä hyvin kuin terapia tai lääkitys.
Sehän on aivan selvää, ja tätä aihetta olen tässä blogissakin käsitellyt muutamaan kertaan. Oma juoksemiseni alkoi hankaluuksista työelämässä. Juokseminen ei poistanut hankaluuksia, mutta auttoi suhtautumaan niihin. Ne eivät enää näyttäneetkään ylivoimaisilta.
Juuri nyt tarvitsisin liikuntaa kaikenlaisten työpaineiden vuoksi, mutta siihen ei ole aikaa eikä säätilakaan anna myöten. On siis pärjättävä kevääseen asti muilla keinoilla.
Tässä onkin yksi liikuntaan perustuvan hoidon ainoita huonoja puolia. Jos ihminen on masentunut, hän ei jaksa lähteä edes ulos. Jos stressi ja kiire taas hallitsevat ihmistä, hän ei lähde ulos koska haluaa omistaa lenkkiin käyttämänsä ajan johonkin tärkeämpään. Todellisuudessa sitä tärkeämpää asiaa ei tietysti tule edes tehtyä.
Liikunnan teho on selvä, mutta sen vaikutusmekanismi ei ole aivan yksiselitteinen. Voidaan osoittaa tiettyjä aivan fyysisiä seikkoja, jotka vaikuttavat myös mieleen. Luultavasti vaikutus johtuu kuitenkin monista seikoista yhdessä. Itse olen kokenut tärkeimmäksi jonkinlaisen irtautumisen arjesta ja sen todellisuudesta. Ja tietenkin keskittyminen yhteen ja melko vähän ajatustyötä vaativaan asiaan on toinen olennainen seikka. Luonto ja sen havainnoiminen on tietysti myös tärkeää.

On tietenkin yhdentekevää, mistä vaikutus johtuu. Tärkeintä on, että liikunta todella tehoaa. Tämän jutun luettuani päätin taas pyhästi, että juoksemisen pitää jatkua heti kun säätila antaa myöten.  

Jokin vaikutus voi olla silläkin, että juoksua harrastaessa voi kokea yhteisyyttä, huomata että on muitakin, joille samat asiat ovat tärkeitä. Ainakin tähän asti olen kokenut juoksutapahtumissa pelkästään hyvin ymmärtävää kohtelua. Alussa tietenkin jännitti. Juoksenko aivan hassusti? Olenko liian vanha? Onko naurettavaa juosta, jos ei pysty kunnon aikoihin? Mihinkään väheksyntään en ole törmännyt kilpailuissa enkä keskustelupalstoilla. Ja jos joku nuori ja itsetietoinen kolmen tunnin alittaja joskus tulee sanomaan, että tällaisella nopeudella ei pitäisi ollenkaan olla muiden tientukkeena, minulla on kyllä vastaus valmiina: menepä vaikka Keniaan juoksemaan, niin katsotaan kuka on muiden tiellä. Ei ole onneksi tarvinnut sanoa, juoksijat ymmärtävät hyvin, että jokainen juoksee omalla vauhdillaan ja omista syistään, ja ne kaikki syyt ovat yhtä arvokkaita.

Elämästä ei selviä hengissä juoksemallakaan

 Juokseminen pidentää elämää vasta, jos pystyy juoksemaan lähes valonnopeudella, jolloin aika hidastuu. Koska kuva on tarttunut kameran kennolle, en tässä kuvassa ole selvästikään vielä saavuttanut tarvittavaa nopeutta. Pitääpä vielä tihentää askelta.

Liikunta ei pidennä elämää. Niin kertoo Jyväskylän yliopiston tutkimus. Aktiivinen liikunta aikuisiällä ei edistä pitkää elinikää. Jos liikunnallisuuden ja korkean eliniän välillä on näyttänyt olevan yhteyttä, se johtuu vain siitä, että samat geenit vaikuttavat sekä liikuntahalukkuuteen että elinikään.
Tutkimustulos on hyvinkin järkeenkäypä ja vastaa omaa kokemusta. Tunnen selvästi, että aktiivinen liikunta olisi pitänyt aloittaa nuorena. Nyt hapenottokyky ei kerta kaikkiaan näytä kehittyvän mihinkään. Ja jos kehittyykin, niin pienenkin liikuntatauon aikana se romahtaa taas aiemmalle tasolle.
Missään tutkimuksessa ei tietenkään voida ottaa huomioon erinäisiä henkisiä seikkoja. En juokse saavuttaakseni pitkän iän, en juokse kehittääkseni verenkiertoelimistöäni, en juokse kilpaillakseni - tai no, ehkä vähän. Olen juossut ennen kaikkea mielenrauhan vuoksi. Harmillista on se, että juuri siihen aikaan vuodesta kun rentouttavaa juoksemista kaipaisi, olosuhteet käyvät lähes mahdottomiksi. Sen vuoksi taas kunto alkaa heikentyä, jolloin taas lenkit lyhenevät, jolloin taas kunto huononee jne.
Kiinnostava tieto tuossa Jyväskylän yliopiston ja Michganin yliopiston yhteistutkimuksessa on se, että rotilla aktiivinen liikunta saattoi jopa lyhentää elämää. Sekin on tärkeä tutkimustulos. Kun kuuntelee uutisia lamasta, terrorismista, ilmastonmuutoksesta, miljoonien pakolaisten virrasta ja kotimaisesta poliittisesta keskustelusta, elinikää vähentävä lenkki alkaa tuntua ihan hyvältä vaihtoehdolta.