Vain 12 minuutin tähden

Siitä keskustellaan, sitä pelätään, sitä vihataan. Siinä on varmasti vikansa, mutta kunnon mittarina se on lahjomaton. Siksi olen päättänyt tehdä Cooperin testin vuosittain.
Tänään meni 2700, viime kesänä sata metriä vähemmän. Tavoitteena on 3000 metrin rikkominen, mutta se näyttää olevan vielä kaukana. Pitäisi kai tyytyä tähän, tarkoittaahan se ikä huomioon ottaen erinomaista kuntoa. Ja kiristämisen varaa olisi ollut. En seurannut sykettä, ja nyt Polar näyttää että keskisyke olisi ollut vain 153 ja maksimi 181. Keskisyke ei kyllä pidä paikkaansa. Sykekäyrällä on tuossa matkan alussa selvästi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vikaa on joko Polarissa tai minussa itsessäni.
Pakko myöntää, että jossain määrin syyllistyn ennätysten tavoittelussa huijaamiseen. Ei, en pyöristä tuloksia ylöspäin. Teen juuri päinvastoin: en ota kaikkea itsestäni irti, sillä Coopertuloksen tai jonkin matkan ennätyksen pitää jäädä sellaiseksi, että pystyn sen vielä joskus rikkomaan.
Mutta miksi ihmeessä ihmisen on kiusattava itseään tällaisella? Vaikka rikkoisin 3000 metrin rajan, en saa siitä palkintoa. Olen voittanut vain itseni - mikä sekin on tietysti hyvä saavutus, kun ottaa huomioon kuinka kovan vastustajan kanssa silloin ottelen.

Kohtaamisia juoksureitillä

Kannustaminen on tärkeää. Huomasin sen konkreettisesti viime kesänä pitkällä lenkillä. Yllättävä kannustaja sai nopeuteni kiihtymään kaksinkertaiseksi. Vauhti hiipui vasta kun isäntä vihelsi sille ja se palasi kuuliaisesti omaan pihaansa ennen kuin ennätti maistaa säärtäni.
Tapaan juoksureiteilläni jatkuvasti eläimiä, ja se on suuri osa juoksun nautintoa. Tämän aamun viiden kilometrin kierroksella en ihme kyllä tavannut ketään tavanomaisista tuttavistani, en häntä suorana niityn poikki juoksevaa kettua, en viljapellossa ylväänä seisovaa hirveä enkä edes tien poikki luikertavaa käärmettä. Ja kiukkuinen koirakin on saanut uuden aitauksen eikä enää riennä kirittämään minua.
Hevosia reittini varrella on lähes aina. Niiden kannustuksen hyväntahtoisuudesta en kuitenkaan ole varma. Kuulostaa aivan kuin ne sanoisivat näin: "Ii-hah-hah-haa, onpa naurettava tyyli, mikset juokse neljällä jalalla?" Ja sen jälkeen ne usein ottavat malliksi muutaman näyttävän askelen ja muistuttavat siitä, että ihminen on juoksijana parhaimmillaankin vain amatööri todellisten tekijöiden rinnalla.
Yksi juoksureitin eläintuttavistani pysäyttää tehokkaasti matkanteon. Tuttavallinen kissa haluaa aina rapsutusta ja kiipeää jopa syliin, eikä siinä auta muu kuin pitää paussi.
Kotona suhtautuminen juoksemiseen on varsin kriittistä. Jos erehdyn venyttelemään kotona siten, että nojaan samalla seinään, seurauksena on paniikki. Kissat juoksevat karkuun: "apua, nyt se hullu kaataa talon". Venyttelyn välttäminenkään ei riitä. Myös esteettisten arvojen kanssa ollaan tarkkana. Kun sunnuntaina puin jo sisällä päähäni lippalakin suojaksi aamuauringolta, ilme oli aidosti kauhistunut: "Et kai todella aio mennä ihmisten ilmoille tuon näköisenä?" Aurinkolaseja en uskalla edes harkita.

Ei pelkästä endorfiinista

Tie kääriytyy aamuiseen usvaan. Sen keskellä häämöttää jotain, kun pääsen lähemmäksi, tunnistan sen. Peura seisoo tiellä mäen harjanteella ja pehmeän sumun keskellä se on kuin unesta tai kaukaisesta tarinasta. Se katsoo minun lähestymistäni aikansa, loikkaa sitten metsään ja katoaa näkymättömiin. Tie on taas autio ja tyhjä, ympärilläni on vain ohut auer, ilmassa lintujen kiihkeä laulu ja puiden oksilla öisen sateen jättämä vesi, joka kimaltaa auringon valossa helminä. On sunnuntaiaamu ja kello käy vasta seitsemättä.
Juoksemisen tuottamaa mielihyvää on selitetty endorfiinin erittymisellä. Se on kuitenkin liian yksinkertainen selitys. Aamun verkkainen lenkki tuskin rasitti niin paljon, että endorfiinia olisi syntynyt huumaavaan vaikutukseen asti. Ihmismieli on kokonaisuus, jota ei voi hallita kemiallisesti. Hormonieritystä enemmän koin tänä aamuna mielihyvää luonnosta, ihmisten ja autojen puutteesta, kesän tuoksuista ja äänistä.
Yksi tärkeä nautinnonantaja juoksulenkissä on myös tunne jonkin suorituksen valmistumisesta. Lenkki alkaa ja päättyy, ja se on tehtynä. Kuinka monen työ onkaan nykyisin jonkinlaista prosessia, jossa mikään ei koskaan tule valmiiksi, ja jos tuleekin, seuraavaa projektia aloitetaan jo samalla. Juoksin 16 kilometriä kuten olin suunnitellut, ja nyt se on tehtynä. Työssäni pystyn harvoin sanomaan, että jokin asia on valmis lopullisesti. Ja vielä vähemmän sitä voi kokea nykyajan pätkätyöläinen, työtä vielä etsivästä puhumattakaan.
Samaa tunnetta ei millään voisi kokea vain nauttimalla jotain kemikaalia, joka vapauttaisi endorfiinia elimistöön. Tämän tunteen saavuttaminen onnistuu vain juoksemalla irti jokapäiväisestä todellisuudesta, jättämällä taakse arkiminä ja olemalla hetken aikaa yhteydessä ympäröivään maailmaan ja juuri tähän hetkeen.

Juoksua helteessä

Tänään piti kääntyä takaisin, kun sade yltyi. Kymmenen kilometrin lenkki lyheni puoleen. Ennusteet lupaavat viileää koko kesäksi, mistä en ole ollenkaan pahoillani.
Viime kesänä ilmoittauduin Kuhmossa maratonille. Kilpailupäivän lähetessä lämpötila alkoi nousta ja muutin suunnitelmaa. Puolikas saisi riittää. Ja kun juoksupäivä koitti, lämpötila oli 30 astetta. Ei auttanut muu kuin vaihtaa vielä kerran matkaa ja ilmoittautua vain kympille.
Lähdin liikkeelle vesipullo kädessä, vaikka se hiukan häiritsikin rytmiä. Ensimmäinen kierros urheilukentällä sujui liukkaasti ja juoksu kastelulaitteen alta virkisti. Juomapullo keventyi nopeaan tahtiin ja pian aloin jo odottaa juottopaikkaa. Vauhti pysyi hyvänä ja suunnittelin oman ennätyksen rikkomista, reitti kun oli suhteellisen tasainen. Olin käynyt juoksemassa reitin läpi ja todennut, että ainoaa pitkää ja loivaa ylämäkeä seuraa tasainen osuus. Mutta nyt ylämäki ei loppunutkaan, vauhti alkoi hyytyä ja pian huomasin oudon ilmiön: olin samaan aikaan kuumissani ja palelin. Oli pakko hellittää tahtia ja juosta kevyemmin loppuun. Sain ihan kelpo ajan omaan tasooni nähden, mutta olo ei ollut erityisen virkistynyt.
Vasta myöhemmin selvisi, mistä oli kysymys. Olin kokenut lievän lämpöhalvauksen. Siinä todellakin voi kokea palelevansa 30 asteen helteessä. Olisi pitänyt juoda enemmän, yksi pullo ei riittänyt. Se oli tuon juoksun virhe ja siitä oppi taas paljon. Juoda pitää ja paljon. Tänään juhannuksen aatonaattona huomasin kaupassa, että ihmiset valmistautuvatkin kuuliaisesti noudattamaan tätä ohjetta.

Mitä sain tänään juoksusta?

Edellisessä blogipäivityksessäni oli kirjoitusvirheitä ja puuttuvia kirjaimia. Siihen on hyvä syy.
Olen saanut juoksusta paljon. Joskus sellaistakin, mitä en haluaisi. Kuten tänään. Silmiin ilmaantui sahalaitakuvio ja puolet näkökentästä ja sen mukana puolet kirjaimista katosi. Vanha tuttu migreeni oli palannut.
Edellisen kerran sain sen viime syksynä Kankaanpäässä puolimaratonin viimeisillä kilometreillä. Nyt en tarvinnut kuin reippaasti juostun viitosen. Ilmeisesti pitää ottaa käyttöön moniportaisempi sykealuejärjestelmä: aerobinen kynnys, migreenikynnys ja anaerobinen kynnys.

Ehkä sittenkin tavoitteeseen

Viisi kilometriä rauhallista vauhtia, pieni hengähdystauko lenkin puolivälissä, ja sitten liikkeelle. Alussa on ylämäkeä, syke nousee, mutta vauhti pysyy kohtuullisena, vähitellen pääsen korkeimman kohdan yli ja sitten voi taas lasketella ja juosta tasaista, loput ylämäet ovat jyrkkiä mutta lyhyitä, seuraan sykettä ja keskinopeutta, olen melkein tavoitteessa, ja sitten pitkä lasku asfalttitietä, autot humahtavat ohi ja askel nousee keveästi, mutta vauhti ei parane, puuskainen tuuli on yltynyt, viimeiset mäet, joissa syke saa jo nousta, viimeinen suora ja juuri kotiportilla viisi kilometriä tulee täyteen ja pysäytän kellon. Keskinopeus 5.18 minuuttia kilometrillä ja keskisyke 176.
Tällä vauhdilla maraton sujuisi suurin piirtein vartin alle neljän tunnin. Mutta tätä vauhtia en pystyi juoksemaan koko matkaa. Maasto oli tosin mäkistä ja tuuli puuskaista, mutta tuskin olosuhteet millää maratonillakaan ovat ihanteelliset. Kuulemma neljän tunnin alitusta ennustaisi kympin juokseminen 50 minuuttiin. Parantamisen varaa siis vielä on.
Polariin olen edelleen melkein tyytyväinen. Vain melkein, sillä se muuttaa edelleen harjoitusnäkymiä omin päin eikä suostu pitämään näytössä automaattisen kierroksen keskinopeutta. Yritin synkronoida sen uudelleen aamulla ennen liikkeelle lähtöä, mutta ohjelmassa oli huollosta aiheutuva katkos. Entä jos olisin oikea urheilija lähdössä tärkeään kilpailuun enkä pystyisi muuttamaan asetuksia ratkaisevalla hetkellä?
Toivottavasti tulevissa päivityksissä ongelmat saadaan korjattua. Ainakin Polarin ihmisten asenne tuntuu olevan kohdallaan, sillä johonkin vastaavaan valitukseen Amazonin tuotearvostelu palstalla oli heti vastattu, myönnety virhe ja ilmoitettu että sitä korjataan. Asenne ei siis ole sellainen kuin eräällä takavuosien merkittävällä suomalaisella kännykkävalmistajalla. Kaikki muistavat varmaan, että oamn tuotteen vikoja ei myönnetty vaikka Apple ja Samsung menivät ohi oikealta ja vasemmalta. Edelleen pidän Garminia käyttäjäystävällisempänä, sillä näkymien muutokset voi tehdä suoraan itse laitteella. Silti liputan Polarin puolesta, ainakin niin kauan kuin se jaksaa harjoituksen jälkeen huudahtaa näytöllään "mahtava vauhti!" Alan tosin epäillä. Muistaakseni se on kannustanut minua ennenkin aivan samoilla sanoilla. Mitä jos se sanookin kaikille niin?

Pakko kilpailla

Tuuli oli lämmin, oli ensimmäinen kunnon kesäpäivän tuntu, juuri sellainen ilma, jolloin olisi hyvä juosta kaikessa rauhassa, tarkastella luonnon kukoistusta ja kuunnella kesäisen illan ääniä. Syreenin sijasta katsoin sykemittaria, lintujen viserrys peittyi hengitykseen, suvinen kiireettömyys vaihtui sekuntien seuraamiseen. Enhän minä ollut juoksemassa nauttiakseni vaan kilpaillakseni aikaa vastaan.
Juoksin viisi kilometriä mäkisessä maastossa keskivauhdilla, joka alitti selvästi maratonin tavoitevauhdin. Kaikista hyvistä harjoitusneuvoista olen omaksunut tutun kolmen tunnin alittajan ohjeen: viikossa pitää olla ainakin yksi pitkä ja hidas lenkki ja ainakin yksi lyhyt ja nopea. Se tuntuu tehokkaalta, ja sillä pitäisi tulosten parantua.
Mutta miksi ihmeessä tulosten pitäisi parantua? Siihen ei ole muuta vastausta kuin ihmisen sisäinen pakko kilpailla. Voisin ilmoittaa ylevästi, että minulle riittää kilpailu itseäni vastaan, mutta se ei ole totta. Sen huomasin ensimmäisen kerran Tampereen puolimaratonissa. Lähtölaukas yllätti minut housut kintuissa, sillä bajamajojen määrä oli selvästi riittämätön. Niinpä pääsin liikkeelle vasta ryhmä hännillä ja aloin ohittaa muita. Ja se tuntui hyvältä. Minä olin sentään ollut joskus viimeinen, ja nyt sain viimeisiä kilometrejä lukuun ottamatta mennä toisten ohi. Ja vielä hivelevämmältä tuntui, kun näin tulosluettelon: olin kaikkien juoksijoiden listassa keskitason yläpuolella. Viimeksi Helsinki City Runissa minulle tuotti suurta iloa ohittaa minua huomattavasti nuorempia juoksijoita, joiden rytmikästä ja notkeaa zumbalämmittelyä olin kadehtien seurannut lähtöpaikalla.  
Ilman kilpailuviettiä ihmiskunta ei kai olisi siinä pisteessä, missä se nyt on. Kokonaan toinen asia on, onko jatkuva kilpailu tuottanut onnea vai pitäisikö onni saavuttaa juuri tukahduttamalla kilpailuvietti.
Kilpailupakko vaikuttaa muuten sukupuolisidonnaiselta. Onko kyseessä todellinen ero, vai kulttuurin tuottama, sitä en tiedä. Eräs kilpailujärjestäjä kiteytti asian osuvasti. Naiset pitää motivoida juoksutapahtumaan oheisohjelmalla, yhteisöllisyydellä ja hyvällä fiiliksellä. Miesten motivoinniksi riittää, että niille laittaa numerolapun rintaan.