Juosten kirjoitettu

Haruki Murakami: "Loppuaikani, saavuttamani sijoitus, ulkoinen olemukseni - kaikki nämä ovat toisarvoisia. Kaltaiselleni juoksijalle todella tärkeää on se, että saavutan itselleni asettamani tavoitteet, omin voimin."

Juokseminen on erityisesti kirjailijoiden laji. Suomalaisista tiedän ainakin Juha Itkosen, Karo Hämäläisen, Juha Hurmeen ja Miika Nousiaisen olevan juoksijoita. Seppo Jokistakin sopii epäillä juoksun harrastajaksi, ainakin hänen kirjojensa päähenkilö komisario Koskinen on osallistunut sekä Pirkan hölkkään että Sydneyn maratoniin.
Kansainvälisesti kuuluisin juokseva kirjailija on kaiketi Haruki Murakami. Hän on myös kirjoittanut yhden parhaista juoksemista henkiseltä kannalta käsittelevän kirjan. Kirjassa Murakami vastaa hänelle esitettyyn kysymykseen siitä, mitä hän ajattelee juostessaan.
"Minä vain juoksen. Juoksen tyhjiössä. Tai ehkä minun pitäisi sanoa se toisin: minä juoksen päästäkseni tyhjiöön. [...] juostessa tunteisiin tunkeutuvat ajatukset ja ideat pysyvät alisteisina tyhjiölle. Niiltä puuttuu sisältö, ja siksi ne ovat vain sattumanvaraisia ajatuksia, joita kertyy tyhjän tilan reunoille."
Murakamin kokemuksen voinevat jakaa kaikki juoksijat. Juostessa ei työskennellä. Jokin ajatus voi toki tulla mieleen, mutta tärkeämpää on mielen puhdistaminen, keskittyminen etenemiseen ja ympäröivään maisemaan. Juostessa on yhdentekevää, mihin tie vie, sillä juoksulenkille lähtiessä on jo perillä tässä Murakamin kuvaamassa tyhjiössä. Se on oma tila, joka ympäröi juoksijan, ja se pysyy omana ja tyhjänä juuri niin kauan kuin liike jatkuu.
Eihän siinä aina käy niin. Joskus ei vain pysty irtautumaan ajatuksistaan, ja joskus kirjallinen työ vain seuraa mukana sitkeästi kuin juoksukengän pohjaan takertunut rytmiä rikkova kivi.
Jotkut ovat verranneet maratonia romaanin kirjoittamiseen, säveltäjä Mikko Heiniö taas oopperan säveltämiseen. Oma kokemukseni on erilainen, mikä johtuu kenties vaatimattomista maratonsuorituksista. Maraton vaikeutuu loppua kohti ja kaikki tietävät, että viimeinen neljännes on pahin. Kirja taas helpottuu. Viimeisessä vaiheessa sitä voi nousta tekemään vaikka keskellä yötä, työ vie mukanaan eikä ajan kulumista edes huomaa. Vaikeinta on aloittaminen, tyhjä paperi tai tuskastuttava materiaalin paljous. Jos kramppi iskee, se tulee alussa, ei viimeisillä nautittavilla kilometreillä.
Huomaan olevani nyt tasoissa juoksujen ja kirjojen määrässä. Takana on kaksi maratonia ja viisi puolikasta, viisi tietokirjaa, yksi lastenkirja ja yksi painettu näyttämöteos. Tästä lähtien joko juoksuja tai kirjoja kertyy todennäköisesti enemmän.
Viimeisen maratonin jälkeen olen tehnyt joitain lyhyempiä lenkkejä, jalat kestävät jo, mutta hapenottokyky on niin sanoakseni huonossa hapessa. Vaikka on vuoden pimein aika, mieli on jo toiveikas: ensi vuonna on edessä ainakin yksi pitkä kilpailu ja ainakin yksi kirja.

Toipuminen kestää

Ajattelin ensin laittaa tähän tämänhetkisiä tunnelmia heijastelevan kuvan mustuneesta varpaasta, mutta ehkä tämä viimekesäinen otos karhusta ja korpeista on kuitenkin kauniimpi. 

Vasemmassa jalassa on rasitusmurtuma, oikeassa jalassa mustunut varvas, hapenottokyky on Polarin mukaan pudonnut kolmeen neljäsosaan entisestä, mielessä painaa edelleen pettymys omiin kykyihin.
Silti olen jo selannut juoksusivustoja ja suunnitellut tulevan kesän ohjelmaa. Helsinki City Run on jo koettu, olisiko Helsinki Half Marathon nyt vuorossa? Olen lopettanut kauden jo kolme kertaa Kankaanpäässä, entä jos nyt kokeilisin maratonin ja puolikkaan välissä olevaa matkaa ja menisin Pirkan hölkkään?
Maratonista on nyt jo yli kaksi viikkoa ja toipuminen on edelleen kesken. Pahimmat kilometrit alkavat näköjään unohtua, mutta edelleen olen vakuuttunut, että jalkani eivät yksinkertaisesti kestä kokonaista maratonia. Murtuma on aivan samassa kohdassa kuin viimeksikin.
Pitäisiköhän minun vaihtaa liian enteelliseksi osoittautunutta nimimerkkiä? Kankaanpäässä en tosin tehnyt kuin kaksi virhettä. Valitsin liian ahtaat kengät ja lähdin liikkeelle liian kunnianhimoisin aikatavoittein.
Jospa tänään kokeilisin kuitenkin ensimmäistä kertaa edes lyhyttä lenkkiä? Syntyisikö innostus uudelleen?

Aikatavoitteet saivat jäädä

Ensimmäisten kilometrien aikana askel oli vielä näin lennokas, mutta sitten juoksusta tuli kamppailua keskeyttämistä vastaan. 

Sillä hetkellä päätin keskeyttää. Kramppi oli iskenyt jo pari kertaa, mutta huoltopisteen suolakurkkujen avulla olin päässyt jatkamaan. Nyt tuntui etten saa jalkaa liikkumaan enää minnekään, kouristukselta tuskin pystyisin edes kävelemään. Kilometrejä oli takana vasta 30.
Silloin hän lennähti paikalle kuin pelastava enkeli, kaivoi repustaan suolatabletteja, tarjosi urheilujuomaa, hymyili, rohkaisi ja kannusti, ja niin jatkoin taas jo kovin hidastunutta matkantekoani.
Hän oli juuri oikealla paikalla oikeaan aikaan. Tuo tuntemattomaksi jäänyt huoltaja oli vain yksi ilmentymä Kankaanpään maratonin ilmapiiristä. Taivallukseni oli viimeisellä kymmenellä kilometrillä ontuvaa ja kaikille kävi selväksi, ettei minusta tule oikeaa maratoonaria, mutta pienintäkään ylenkatsetta ei ollut sen paremmin järjestäjien kuin toisten kilpailijoiden taholta. Vain kannustusta, ymmärrystä ja rohkaisua. Sen takia tämä kannatti taas kokea.
Olosuhteet olivat kohdallaan kaunista syyssäätä myöten. Itse juoksu meni kuitenkin alle kaikkien odotusten. Jo ensimmäisen kympin aikana huomasin, että nyt ei vain kulje. Ehkä lähdin liian nopeasti, mutta toisaalta kramppi olisi saattanut iskeä yhtä hyvin hitaammassakin vauhdissa. Syytän kolmen viikon juoksutaukoa. Polven kipeytyminen sekoitti valmistautumisen perusteellisesti. Vasta viimeisellä viikolla polvi oli kivuton, mutta siinä vaiheessa ei enää kannattanut juosta. Etenkin pitkiä lenkkejä olin tehnyt aivan liian vähän.
Vuosi sitten olisin ollut selvästi paremmassa kunnossa. Silloin juoksin kuitenkin vain puolikkaan, koska en kuitenkaan olisi pystynyt tavoittelemaan neljän tunnin aikaa.
Nyt huomasin jo 25 kilometrin kohdalla, että saan unohtaa kaikki aikatavoitteet. Päämääränä oli enää maaliin pääseminen. Sain nyt kuitenkin juostua yhteen menoon kolme ensimmäistä kierrosta, vasta viimeisellä kierroksella oli pakko antaa periksi ja muuttaa kävelyvauhtiin hiipunut ontuva juoksu kävelyksi.
Maalisuoralla sentään otin loppukirin ja sain parannettua ennätystäni 20 minuutilla. Onhan sekin saavutus. Siihen ei edes Usain Bolt pysty.

Kankaanpään maraton odottaa

Monta asiaa ehtii ajatella, ennen kuin tämä reitti on kierrettynä neljään kertaan, 

Tällä viikolla on menossa maratonharjoittelun se vaihe, jossa aina olen ollut parhaimmillani: palautuminen ja hiilihydraattien tankkaaminen.
Itse juoksu on sitten sujunutkin jossain määrin heikommin. Viikko sitten sunnuntaina juoksin yhdeksän kilometrin lenkin, tiistaina oli tarkoitus tehdä pitkä lenkki, mutta polvi tuntui koko päivän aralta. Lauantaina kokeilin vitosen verran, ja polvi kesti, mutta tänään taas tuntuu lievää kipua. Miten mahtaa käydä lauantaina?
Harjoittelu jäi siis aivan liian vähiin hyvistä suunnitelmista huolimatta. Aion silti lähteä Kankaanpäähän ja juosta sillä tavalla kuin sopivalta tuntuu ilman suurempia aikatavoitteita. Maratonille ilmoittautuneita on nyt 147. Se on juuri sopiva määrä, jokainen voi juosta omaa tahtiaan ilman ruuhkaa, mutta ilmassa on riittävästi urheilujuhlan tuntua.
Olen muuten kahden viime vuoden kunnonkohennushuumassani salaa toivonut, että vielä joku erehtyisi iästäni niin paljon, että kysyisi papereita. Eilen niin melkein kävi. Museon kassalla minulle tarjottiin eläkeläislippua. Vai vielä eläkeläinen! Minä joka sentään olen paremmassa kunnossa kuin 40 vuotta nuoremmat varusmiehet keskimäärin!
Mutta ehkä tämä ensimmäinen eläkeläiseksi kutsuminen oli juuri tarpeellinen henkinen kolaus. Saakoon se minut sisuuntumaan ja juoksemaan pienemmistä polvikivuista perustamatta.

Syksy, luopumisen aika

Syksy on verhonnut talon, josta eilen lähdin lenkille.

Syksy. Sade, jaloissa kahisevat keltaiset lehdet, sängelle puidut pellot, lintujen rivistöistä notkuvat langat, metsän syvenevä hiljaisuus.
Tämä on muutoksen ja luopumisen aikaa. Ehkä minullekin. Maratonin aion juosta Kankaanpäässä, mutta entä sitten? Jatkuuko harrastus ja kuinka aktiivisena?
Se riippuu maratonin onnistumisesta, ei tavoiteaikojen saavuttamisesta niinkään, vaan siitä miltä tuntuu. Juoksemisesta, tai mistä tahansa harrastamisesta, pitää saada jotain. Juuri nyt alan olla siinä vaiheessa, että pelkkä lenkille lähteminen tuntuu jo velvollisuudelta. En tunne kehittyneeni riittävästi.
Eilen juoksin 17 kilometriä Keskuspuistossa, ja väsyin yllättävän paljon. Viimeksi juoksi pitemmän  lenkin kotona maalla hiljaisia hiekkateitä pitkin eikä se tuntunut ollenkaan näin raskaalta.
Niin kaunista ja vaihtelevaa kuin Helsingin Keskuspuistossa onkin, siinä on juoksijan kannalta ongelmansa. Tasaista kohtaa ei ole lainkaan, vain nousua tai laskua, ja kumma kyllä voisin vakuuttaa, että ylämäkiä on enemmän. Toinen ongelma on se, että kunnollista pitkää lenkkiä on vaikea saada kokoon, nytkin juoksin vielä Töölönlahden ympäri saadakseni sopivan mitan. Ja kolmas ongelma ovat pyöräilijät. Pimeyden keskeltä ilmaantuu äänettömästi suihkivia valottomia pyöriä, joista ei voi tietää mihin suuntaan ne ovat risteyksessä menossa.
Sekä työssäni että harrastuksissani olen jakautunut moneen suuntaan. Liikunnalliset harrastukset ovat vaihdelleet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana: moottorivene, purjevene, pyöräily, soutu. Siinä välissä muutaman vuoden vei museoauton parissa puuhailu. Kaikista harrasteista on ollut sekä hupia että huolta. Kaikista olen myös oppinut jotain.
Juokseminenkin on opettanut paljon. Tiedän nyt paljon enemmän ihmisen fysiikasta ja ravinnosta ja urheilun historiasta Olen oppinut ymmärtämään urheilijoita. Tavallinen penkkiurheilijahan ei voi käsittää, miksi huippujenkin tulokset vaihtelevat. Omat kokemukset ovat opettaneet, että ihminen ei ole kone (ehkä Usain Boltia lukuunottamatta). Joskus vain kaikki sujuu, toisinaan taas ei mikään, vaikka kaikki olosuhteet olisivat samat. Vielä kaksi vuotta sitten saatoin naureskella tutulle selitykselle "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää". Mutta nyt tiedän, että se on totta. Ihminen ei voi hallita itseään. Voi tehdä vain parhaansa, eikä se ole joka päivä sama.
Kaksi vuotta sitten opin myös sen, että sisältään voi löytää sellaisia voimavaroja, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan. Pitää vain yrittää, pitää uskaltaa, mutta pitää myös tunnustaa, jos johonkin ei kerta kaikkiaan ole edellytyksiä. Miksi tehdä vain sitä, mikä on helppoa?
Hienoimmin asian ilmaisi John F. Kennedy ilmoittaessaan 1962, että Yhdysvallat lennättäisi ihmisen kuuhun: "Me olemme päättäneet mennä kuuhun tällä vuosikymmenellä ja tehdä muita asioita, ei siksi että ne olisivat helppoja, vaan siksi että ne ovat vaikeita, koska päämäärä saa meidät organisoimaan ja mittaamaan kaiken energiamme ja taitomme, koska haaste on sellainen, jonka haluamme hyväksyä, jota me emme halua lykätä, ja jonka me aiomme voittaa."

Lenkki lyheni, onneksi

Asicsit ovat matkalla roskakatokseen. Tai ehkä niillä nyt vielä kävellä voi, mutta yhtään juoksuaskelta en niillä enää ota. 

Valtavan oksakasan viereen pysäköity haketin puhalsi puupurua kuorma-auton lavalle, samalla tuuli lennätti sankan ruskean pölypilven tielle. Auton ja ojan välistä olisi juuri ja juuri mahtunut juoksemaan, mutta hetken tilannetta harkittuani päätin kääntyä takaisin. Pilven läpi juostuani olisin tosin saanut etiopialaisen ihonvärin, mutta pölykeuhko tuskin olisi parantanut hapenottokykyäni.
Suunnitelmissa oli ollut 18 kilometrin lenkki, mutta koska en päässyt normaalille reitilleni, mittaa tuli vain 13 kilometriä. Harmitti, mutta parin tunnin kuluttua kiitin jo lenkin keskeytymisestä. Vasemman jalan polvi oli niin kipeä, että sain ontua kävellessäkin. Mitään vaivoja minulla ei ollut pitkään aikaan. Mitä nyt oli tapahtunut?
Syyllinen löytyi helposti. Olen ilmoittautunut Kankaanpään maratonille ja päätin nyt kokeilla pitkästä aikaa kalleimpia ja parhaiten vaimennettuja kenkiäni. Olen säästellyt niitä pitkään ja käyttänyt arkikenkinä halvempia Adidaksia.
Nämä Asics GT 2000 -kengät olin ostanut ensimmäistä maratoniani varten kaksi vuotta sitten. Silloin Intersportin myyjä tutki jalkani ja suositteli tuettuja Asicseja. Ne tuntuivat hämmästyttävän pehmeiltä ja suorastaan jalkoja hyväileviltä ja pidin niitä kalliin hintansa arvoisina.
Ensimmäinen maratonini oli vähällä keskeytyä. En uupunut, seinää ei tullut vastaan, sisua riitti, mutta jo 20 kilometrin jälkeen vasemman jalan polvi kipeytyi niin pahasti, että keskeyttäminen oli lähellä. Silloin luulin, että syynä oli liian vähäinen harjoittelu. Se oli varmasti osasyy, mutta yhtä syylliset olivat kengät. Ne ovat yksinkertaisesti vääränmalliset. Liika pronaatiotuki saa jalan vääntymään.
Edelleen parhaat kenkäni ovat alennusmyynnistä muutamalla kympillä ostetut Adidakset. Ne ovat riittävän koetellut, ja niillä aion mennä maratonille, jos polvi parantuu.

Se vain piti tehdä

Paikallislehti Kankaanpään Seutu julkaisi vuoden 2013 maratonista säätilaa osuvasti esittelevän kuvan. Tässä vaiheessa taisin olla näistä juoksijoista pari kierrosta jäljessä. Kuva Marko Vuosjoki.

”Kokelas taitaa olla niitä miehiä, jotka yrittävät pakkasessa olla liikkumatta, etteivät kylmät vaatteet vain koskettaisi ihoa”, luutnantti sanoi minulle Niinisalossa. Moite oli kohtuuton, olin sairastellut koko kevättalven enkä siksi ollut erityisen sotilaallisessa kunnossa. Minun ei olisi pitänyt välittää, mutta en koskaan unohtanut niitä sanoja. Niistä on jo 32 vuotta.

Lokakuun 19. kaksi vuotta sitten palasin palasin Niinisaloon. Olin päättänyt juosta elämäni ensimmäisen maratonin. En ehtinyt harjoitella tarpeeksi, tiesin että ne 42 kilometriä olisivat raskaita, tiesin että keskeyttäminen oli todennäköistä. Mutta minun piti todistaa jotain itselleni. Jostain sisältäni kuulin vielä lähtöpaikalla silloisen luutnantin äänen.

Juostessa oli aikaa pohtia, miten paljon ihmiset tekevätkään vain näyttääkseen niille, jotka joskus ovat epäilleet. Vanhemman, opettajan tai esimiehen yksi ilkeästi osunut sana voi painua syvälle sisimpään. Se voi koteloitua, mutta yhtä hyvin se voi kalvaa jatkuvasti. Sana voi musertaa ihmisen tahdon, mutta se voi myös ajaa todistamaan, että vähättelijä oli väärässä. Oikeaan osunut kannustuskin voi kantaa ihmistä läpi vaikeiden paikkojen, mutta paljon on tehty myös loukkausten voimalla.

Kilometrit taittuivat ja olin jo puolivälissä. Silloin tuuli yltyi lähes myrskyksi, alkoi pyryttää lunta, joka välillä vaihtui kasvoihin iskeviksi rakeiksi. Samaan aikaan jalat alkoivat kipeytyä.

Päätin jatkaa niin kauan kuin suinkin pystyisin. Mielessäni soi laulu: ”Kun Kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, saa vanhat saatavat jokainen”. Laulu on osuva, Fredin tulkinnassa on juuri sopivasti enemmän haikeutta kuin uhoa, ja Juha Vainion nerokkuutta hipova teksti kiteyttää muutamaan riviin jotain olennaista siitä, mikä ihmistä ajaa eteenpäin. Kun palataan, pitää olla jotain enemmän kuin lähtiessä. On näytettävä muille.

Matka eteni aina vain hitaammin. Lumisade loppui, mutta juokseminen alkoi jo olla tuskallista ja koko hankkeen mielekkyys alkoi epäilyttää. En minä ole lähtenyt Kalliosta, miksi minun pitää muka palata Kolmannelle linjalle? Mutta joitain asioita on vain tehtävä. John Wayne sanoi sen ytimekkäästi elokuvassa Hyökkäys erämaassa: ”There’s some things a man just can’t run away from”.

Kilometrit olivat yhä hitaampia, mutta päämäärä lähestyi vääjäämättä. Viimeinen ponnistus, ja ylitin maaliviivan. En koskaan unohda hetkeä, jolloin minulle ojennettiin ensimmäisen maratonin suorittajan palkinto. Sillä hetkellä luutnantti vaikeni.