Miten käy keväällä?

Tänä vuonna en päädy näihin maisemiin. Kuva on vuodelta 2014, silloin juoksin Kankaanpäässä oman puolimaratonennätykseni, vaikka juuri tässä kohdassa meno ei vaikutakaan erityisen vauhdikkaalta. 

Tässä pitäisi olla kisaraportti.
Ei ole. En osallistunut Pirkan hölkkään, en lähde Kankaanpään maratonille.
En vain keksinyt yhtään hyvää syytä lähteä, sillä en kuitenkaan pystyisi nyt kunnon tuloksiin. Pelkän kokemuksen vuoksi olisi voinut lähteä juoksemaan Valkeakoskelta Tampereelle, mutta en ollut varma pystyisinkö juoksemaan yli 30 kilometriä edes kohtuullisella vauhdilla.
Talvi on väistämättä tulossa. Kylmä tunkee vaatteiden läpi ja pakkaseen tottumaton ihmisparka hytisee, vaikka tietää hyvin tämän olevan vasta vaatimatonta alkusoittoa. Tänä aamuna taivaalta tuli hiukan puuterimaista luntakin.
Ei kelin pitäisi vielä missään nimessä estää juoksemista, mutta juoksuhaluja se kahlitsee. Niin tekee myös yhä syvenevä pimeys.
Jos aktiivinen juoksukausi päättyi tähän, se päättyi kuitenkin hyvissä merkeissä. Juoksin viimeksi  19 kilometriä. Omituinen mitta selittyy sillä, että juuri sen mittaisen lenkin juoksuteilläni saa kätevästi kokoon. Kokemus oli aivan mukava. Sain jopa parannettua vauhtia loppua kohti, ja viimeinen kilometri oli nopein.
Jatkuukohan juoksuharrastus keväällä? Siihen velvoittaisi jo hankittujen varusteiden määrä. Olen saanut juostua vasta yhdet kengät kutakuinkin loppuun. Takkeja, housuja ja varsinkin paitoja on niin paljon, että niitä ei tämän ikäinen ihminen ehdi juosta eläessään puhki. Kellojakin on, ja silti pitäisi hankkia lisää. Valmistajat tuntuvat olevan niin ovelia, että jättävät hienoimpiin ja kalleimpiin malleihinkin parantamisen varaa seuraavalle vuodelle. Nyt on Polarillakin jo mahdollista mitata sykettä suoraan ranteesta ilman sykevyötä ja se tietenkin kiinnostaisi.
Miten mahtaa käydä keväällä? Koenko muutamalta viime keväältä tutun kutinan, kun soratiet paljastuvat loskaisina jään alta, kun leskenlehdet täplittävät kuraisia pientareita, kun linnut visertävät kevätiloaan ja poutapilvet purjehtivat syvänsinisellä taivaalla. Silloin on pakko päästä jonnekin, pois arjesta, pois omista ahtaista ajatuksista, karkuun karusta maailmasta omaan yksityiseen tilaan, joka juoksijaa ympäröi.
Miten käy?
Siitä kerron keväällä. Talven aikana tapahtuu joka tapauksessa niin vähän, että blogin on viisainta veätytyä talviunille. Lupaan kirjoittaa seuraavan kerran 20.4., jolloin olen taas vuoden vanhempi. Toivotan mahdolliselle lukijoilleni liikunnallista talvea.

Syksyn perinteitä

Viimeinen souturetki ja veneen hinaaminen pihaan. Puimurin jyrinä talon viereisellä kullankeltaisella pellolla. Puolukkaretki metsässä nautittuine kahveineen. Keltaisten lehtien seassa piileskelevät kantarellit. Suppilovahveropaikat joissa poimimista ei malttaisi lopettaa. Hiuksiin takertuvia hirvikärpäsiä. Ja Kankaanpään maraton.
Ne kaikki kuuluvat perinteisesti syksyyni. Mutta tänä vuonna yksi niistä jää puuttumaan. Olen osallistunut Kankaanpään maratonille yhtä kauan kuin olen juoksua harrastanut. Viimesyksyinen maraton sujui lähes keskeytykseen johtaneine kramppeineen niin onnettomasti, että kokonaiselle maratonille en nyt uskaltaudu. Toissa kesänä juostua puolikkaan ennätystä taas en pysty millään parantamaan. Minulla ei ole siis mitään syytä lähteä Kankaanpäähän asti, niin hyvät kuin järjestelyt ja tunnelma ovatkin. Edes Niinisalon varuskunnan herättämät nostalgiset armeijamuistot eivät nyt saa minua liikkeelle.
En ole ilmoittautunut mihinkään muuhunkaan syksyn juoksutapahtumaan, joten pahasti näyttää siltä kuin tämän kauden kilpailut jäisivät kahteen. Vielä ehtisi mukaan Pirkan hölkkään lokakuun alussa, mutta ensi viikolla on työmatka ulkomaille ja sen jälkeen toinen kotimaassa, joten en tiedä onko aika oikein sopiva.
Juoksuharrastuksen suhteen elän sikäli historiallista hetkeä, että kohta olen saanut ensimmäiset tossut juostua pois heitettävään kuntoon. Niistä ei tietysti hennoisi luopua, mutta kun uusia on tullut ostettua enemmän kuin tarpeeksi, olisi järkevää vähentää vanhemmasta päästä. Uusimmat Adidakset tuntuvat istuvan aina vain paremmin eikä tee mieli käyttää enää muita kenkiä. Maastojuoksukelpoiset New Balancet ovat olleet erinomaiset jalkineet myös marjaretkille, niissä kun on Goretex-kalvo.
Juokseminen on jatkunut, vaikkakin aivan liian vähäisenä. Pari 16 kilometrin lenkkiä on sentään kertynyt ja muutamia kymmenen kilometrin kierroksia. Juuri tänään juoksin 16 kilometriä enkä uupunut aivan kokonaan, vaikka jalkoja jo alkoikin painaa. Jonkinlaisessa kunnossa siis olisin juoksutapahtumiinkin. Saapa nähdä houkutteleeko viileä ja raikas syysilma minut vielä ilmoittautumaan jonnekin.

Vastatuulessa

Supernova Sequence Boost näyttää parhaat puolensa vauhdin lisääntyessä.

Tielle osuva valoisa läikkä kiitää eteenpäin taivaalla purjehtivien pilvien vauhdissa, tuuli humisee, vesipullon suulta kuuluu vihellys ilmavirran osuessa siihen, etäältä kuuluu hälytysajoneuvon huuto, tielle lentelee oksia, kokonainen postilaatikkorivi on kaatunut puuskassa, puut tien vierellä taipuvat ylitseni, ja kun siirryn suojattoman peltoaukean kohdalle, en enää tahdo päästä eteenpäin vaan juoksen lähes paikallani etukumarassa.
Suunnitelma pitkästä lenkistä on pakko vaihtaa ja käännyn takaisin. Tulipa kuitenkin uusi kokemus. Lauantaista myrskyä vastaavassa tuulessa en ollut koskaan ennen juossut.
Allani olivat jälleen kerran Adidaksen Supernova Sequence Boost -kengät, joista taitaa tulla suosikkini. Valmistajille voisi kylläkin suositella lyhyempien nimien keksimistä, menestyväthän tohvelitkin erinomaisesti ytimekkäällä Reino-nimellä. Hankin ne taannoin Ideapark-juoksun arvonnassa voittamallani lahjakortilla, vaikka tiesin omistavani kenkiä vähintään riittävästi. Supernova Boost kuitenkin kiinnosti, olin lukenut niistä kehuvan arvion saksalaisesta juoksulehdestä ja ominaisuudet vaikuttivat itselleni sopivilta.
Alku oli kuitenkin pettymys. Kengät olivat jotenkin jäykät, tuntuivat hankaavan ja painavan, eikä kimmoisasta pohjasta ollut erityistä hyötyä peruslenkeillä. Pohja oli kyllä riittävän tukeva omalle jalalleni ja tukikin oli sopivan vahvuinen.
Muutaman lenkin jälkeen tilanne muuttui. Kokeilin lyhyellä lenkillä hiukan nopeampaa vauhtia, ja nythän nämä olivat kuin eri kengät. Kun jalka iskeytyi maahan sopivalla vauhdilla, kantapään alla tuntui olevan kuin pieni jousi, joka antoi menoon lisää vauhtia. Uutuudenjäykkyyskin alkoi olla poissa ja jalkineet alkoivat istua ihanteellisella tavalla.
Kunpa vielä keksittäisiin kenkä, joka parantaa hapenottokykyä. Siitä oma juoksuvauhtini kuitenkin on kiinni, millään juoksutekniikan kohentamisella en pysty olennaisesti parantamaan tuloksiani.
Harjoittelukaan ei ole tosin ollut niin aktiivista kuin pitäisi. Olympialaisia en voi syyttää, kiinnostavat juoksutapahtumat tulivat öiseen aikaan, joten niitten seuraaminen ei vienyt aikaani. Sattumalta valvoin sadan metrin finaalin aikana ja se olikin ainoa kokonaan näkemäni olympiajuoksu. Maratonin loppuvaiheet sentään seurasin. Ilahduttavaa oli huomata, että kenialaisten ylivalta ei ole aivan toivoton, vaan amerikkalainen pinnisteli hienosti kolmanneksi.
Suomalaista juoksumenestystä saadaan vielä odottaa. Ehkä Alisa Vainio tai joku muu vielä näyttää, ettei suomalainen kestävyysjuoksumenestys ole komean historian varassa.
Onneksi Suomella on kuitenkin kaikkien aikojen menestynein urheilija edes fiktion puolella. Yleisradio ilahdutti olympialaisten masentamia penkkiurheilijoita lähettämällä uusintana kuunnelman Elmosta. Yksi Elmon unohtumattomista suorituksista on olympialaisten sadan metrin finaali, jossa hän kaatuu 30 metrin kohdalla, nousee ylös, ottaa muut kiinni, voittaa ja tekee samalla uuden maailmanennätyksen. Juhani Peltosen kuolematon kuunnelma kannattaa kuunnella sekä Elmon että taiturillisten urheiluselostajien vuoksi. Elmo löytyy vielä muutaman viikon ajan Ylen Areenasta. Tässä linkki kuunnelmaan: http://areena.yle.fi/1-1585816

Hiipuuko harrastus?

Autohistoriaan perehtyneet tunnistanevat tästä kauniista yksityiskohdasta, millaisella autolla ajoin muutaman kesän. Museoautoharrastus hiipui vähitellen ja päätin, että kaunottareni ansaitsee paremman kodin.  

Tiedät varmaan tunteen: mieli palaa juoksulenkille, tarkkailet säätilaa, odotat sopivaa ajankohtaa, mietit minkä reitin nyt ottaisi, juoksisiko pitkään ja rauhallisesti vai pitäisikö vauhtia, jaloissa tuntuu kuin kutinaa, ne suorastaan vaativat päästä liikkeelle, on kuin jokin ikiaikainen vietti ottaisi ajatuksesi valtaansa ja saisi mielessäsi näkymään vain maanteitä ja metsäpolkuja, syvältä sisimmästäsi kaikuu askelten rytmi kuin kaukainen rumpujen kumu. Se kutsuu sinua mukaansa. On pakko päästä juoksemaan.
Se tunne oli minullekin tuttu. Mutta nyt olen kokenut sen aina vain harvemmin. Ensimmäisenä juoksuvuotenani minun oli aivan välttämättä päästävä liikkeelle. Nyt pakottava tarve on poissa. Kaikki merkit viittaavat nyt siihen, että juoksuharrastus tavoitteellisena toimintana on minun kohdallani hiipumassa.
Juoksevan entisen ministerin tavoin voin mainita kolme pointtia. Ensinnäkin juoksukuntoni on käytännössä pysynyt koko ajan samana. Kehitystä ei juuri ole tapahtunut, harjoittelin sitten paljon tai vähän. Tutkimukset ovat osoittaneet, että hapenottokyky on geneettinen ominaisuus eikä se kaikkien kohdalla parane ankarastikaan harjoittelemalla. Muutokset hapenottokyvyssä ovat olleet olemattomia.
Toiseksi olen ollut koko ikäni harrastuksissani varsin levoton. Niitä on riittänyt purjehtimisesta museoautoihin. Kaikista olen ollut innoissani, mutta muutamassa vuodessa innostus on laimentunut ja uusi harrastus on hivuttautunut tilalle. Suorastaan kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät paneutumaan johonkin työhön tai harrastukseen jopa vuosikymmeniksi.
Kolmas syy on kyllästyminen samoihin reitteihin. Juoksen kahdella, osittain jopa kolmella eri paikkakunnalla, mutta silti reittien määrä on rajallinen. Myönnän, että tämä on huono syy, sillä monet kiertävät vuosikausia samoja teitä väsymättä näkymiin.
Syyt eivät tietysti olekaan aivan todellisia, sillä kaiken takana on sisäinen palo tai sen puuttuminen. Jos mitä tahansa asiaa haluaa tarpeeksi, kaikki muu kyllä järjestyy. Kuhmon kympin jälkeen olen juossut vain pari mitäänsanomatonta lenkkiä. Tänä iltana aion taas kiertää Keskuspuistoa kesäloman jälkeen ja toivon että sieltä löytyisi uutta intoa.
Ehkä pitäisi vain ilmoittautua vaikka Pirkan hölkkään. Se olisi sopiva päätös kaudelle. Mutta mitä sen jälkeen? Sammuuko kipinä syyssateisiin, jäätyykö kiinnostus talvipakkasissa?

Mitali tuli taas kerran

Jos joku kysyy, miten juoksu meni, vastaan että mitali tuli.  

Voiko koko reitti olla pelkkää nousua, jos lähtö ja maali ovat samassa paikassa? Tiedän, että se on maantieteellinen mahdottomuus, mutta siltä Kuhmon maratonin reitti tuntuu. Tästä taulukosta voi nähdä syyn. Alempi käyrä kuvaa reitin profiilia ja siitä voi nähdä, että reitillä on paljon pitkiä nousuja ja laskut taas ovat lyhyitä. Nousu vie sopivasti voimat ja nostaa sykkeen eikä lyhyestä alamäestä ehdi hyötyä. Juoksin vain kympin, mutta maratonilla samat ylämäet mennään neljään kertaan. Kannattaisikohan järjestäjien harkita kiertosuunnan vaihtamista?

Tämä on tietenkin selittelyä siitä, että en päässyt sellaiseen tulokseen, johon olisi pitänyt pystyä. Sykkeen nousuun ja vauhdin puuttumiseen oli kyllä toinenkin syy. Takana oli kaksi viikkoa liikaa työtä ja liian vähän unta, joten lähtöpaikalla päätä särki.
Oma vika oli se, että lähdin liikkeelle liian nopeasti. Aluksi nimittäin kierrettiin urheilukenttä, ja sen hyvä juoksurata innosti ottamaan vauhtia. Syke kohosi jo ensimmäisen puolen kilometrin aikana aivan liian korkealle.
Tiesin, että mitään kympin ennätystä ei kannata lähteä tavoittelemaan. Arvelin pystyväni juoksemaan 5.30 kilometrivauhdilla ja kun ensimmäinen kilometri oli mennyt aikaan 5.20, pysyin tavoitteessa aina ensimmäiseen jyrkkään ylämäkeen asti. Keskinopeus alkoi jäädä tavoitteesta sekunti sekunnilta. Pitkät loivat ylämäet verottivat vauhtia, hitain kilometri meni aikaan 5.55. Silläkin vauhdilla ohitin yhden uupuneen kanssakilpailijan, mutta itseäni en pystynyt voittamaan. Viimeisellä kilometrillä en enää säästellyt, ja kun se meni aikaan 5.12 sain keskiarvoksi sentään 5.40. Sillä ajalla maraton menisi juuri alle neljän tunnin. Minulle olisi kuitenkin ollut turha tulla maalissa ehdottamaan lähtöä vielä kolmelle kierrokselle.
Jotkut vain jaksoivat, kolme parasta juoksi kympin raskaalla radalla kohtalaisen lämpimässä kelissä alle 36 minuutin. Omaan juoksuuni en ollut tyyväinen, vaikka en viimeiseksi jäänytkään. yritin muistaa, että olin kuitenkin parempi kuin ne tuhannet miehet, jotka eivät osallistuneet lainkaan.
Ilmapiiri oli rento, ja järjestelyt toimivat hyvin. Kaksi puutetta kuitenkin ilmeni. Hiukan epäselvässä risteyskohdassa edelläni juokseva lähti väärään suuntaan. Opastajia risteyksessä kyllä oli, mutta he juttelivat keskenään ja seisoivat väärässä kohdassa. Kanssakilpailijalle kertyi muutama ylimääräinen metri ja ainakin kymmenen sekunnin menetys ennen kuin häntä herättiin opastamaan.
Toinen huomautus menee maalitarjoilulle. Sitä ei ollut lainkaan. Maratonin huoltopisteeltä sai käydä ottamassa banaania ja rusinoita ja urheilujuomaa. Edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten maalissa odotti oivallinen herkkupussi, jonka paikallinen K-kauppias oli lahjoittanut. Ei juoksu silloinkaan hyvin mennyt kovan helteen vuoksi, mutta tuollainen pieni ele jätti tapahtumasta paljon mukavamman muiston. Kehittäkääpä siis kuhmolaiset hyvää juoksutapahtumaanne vielä lisää!

Pitkästä aikaa pitkällä lenkillä

Ei, en ole juoksennellut näin eksoottisessa paikassa. Tämä kuva reittini varrelta on käsitelty Prisma-nimisellä sovelluksella, jolla olen innostunut leikkimään viime päivinä. 

Pääsinpä lopulta juoksemaan. Matkaa kertyi 11 kilometriä ja lenkin aikana ehdin katsella peräti kolmen järven kimallusta. Kierros oli suurin piirtein sama kuin täkäläisellä maratonilla, jolloin se mennään tietysti neljään kertaan. Reitti näyttää tasaiselta, mutta siinä on kavalan pitkiä loivia nousuja. Siitä huolimatta kaikki sujui nyt hyvin. Matkan tosin keskeytti työpuhelu, joka vei puolitoista minuuttia, mutta siitä huolimatta keskivauhdiksi kohtalaisella sykkeellä tuli vaivattomasti 6.15. Kun askeltiheyskin oli tasan 180 eikä yksikään hyttystä isompi petoeläin ollut käynyt matkalla kimppuuni, saatoin olla tyytyväinen.
Vielä tyytyväisempi olin, kun katsoin suihkusta tultuani ikkunaan. Se oli jo pisaroiden täplittämä ja kohta alkoi vettä tulla kunnolla. Tämä jäänee ainoaksi pitemmäksi lenkiksi tällä viikolla, mutta onneksi se oli sitäkin onnistuneempi.
Reitillä on muuten yllättävän paljon vaikutusta siihen, miten pitkältä matka tuntuu. Tällä lenkillä en joutunut palaamaan lainkaan samoja teitä. Kun maisema vaihtuu koko ajan, matka etenee kuin huomaamatta. Kotona minulla on käytännössä vain yksi mahdollisuus juosta kymppi niin, että en palaa samaa tietä takaisin. Myös 16 kilometrin lenkin saan tehtyä, mutta lyhyemmillä matkoilla on aina palattava tulojäljilleen ja sehän ei ole motivoivaa.
Vieläkään en tiedä, pääsenkö osallistumaan lauantaiseen juoksutapahtumaan. Seuraava päivitys voisi siis olla jopa kisaraportti, mutta yhtä todennäköistä on, että työt sitovat minut tiiviisti juuri juoksun aikoihin.

Työ haittaa harrastusta

Kaksi viikkoa kuluu taas karhujen mailla. Olen kovasti odottanut sellaista kirittäjäksi, mutta vielä toistaiseksi niitä on pitänyt mennä kuvaamaan itärajan tuntumaan. 

Jompikumpi lukijoistani on ehkä ihmetellyt blogipäivitysten puuttumista. Kävisikö selitykseksi se, että teen kahden viikon ajan työpäiviä, jotka alkavat aamukahdeksalta ja päättyvät joskus vasta lähempänä puoltayötä.
Festivaalityön aikana ei juuri ehdi edes juosta saati sitten kirjoittaa siitä. Aamun varhaisina tunteina olen ehtinyt tehdä muutamia lyhyitä lenkkejä pysyäkseni edes jonkinmoisessa kunnossa. Sunnuntaina saattaa olla juuri sen verran väljempi aikataulu, että ennätän kymmenen kilometrin lenkille. Harmillista etenkin kun pitäisi päästä kokeilemaan uusia kenkiä. Jalkinevalikoima täydentyi taas yksillä Adidaksilla, joiden ihmeellinen joustopohja aivan varmasti siivittää minut aivan uusiin ennätyksiin. Odottakaapa vain, pian minut ostetaan Turkin maajoukkueeseen.
Olin kylläkin jo päättänyt, että nykyinen kenkävalikoima riittää loppuiäksi, mutta kun Ideapark-juoksusta voitettu lahjakortti piti johonkin käyttää, niin lankesin taas uskomaan kenkävalmistajan suuria lupauksia. Onneksi kevään kenkämallistoa sentään myytiin puoleen hintaan. Se on harrastajan etu, mutta muuten aivan käsittämätöntä. Vaatteiden muoti muuttuu nopeasti, mutta eiväthän ne juoksukengät mihinkään vanhene. Mutta olkaamme kiitollisia valmistajien kvartaaliajattelusta. Olen ollut huomaavinani, että vähänkään pitempään harrastaneet eivät koskaan joudu ostamaan normaalihintaisia kenkiä, vaan tietävät niitten aina tulevan pikaisesti alennusmyyntiin.
Harvaksi jäävä juoksutahti ei sinänsä haittaa. Olen jo ehtinyt huomata kuntoni kasvavan parhaiten kun palautumisaikaa on riittävästi. En ole vielä ehtinyt edes paikalliselle urheilukentälle. Täällä on nimittäin erinomainen juoksurata vapaasti käytettävissä. Viime kesänä kokeilin siellä lyhyitä matkoja ja ajatuksena oli mennä radalle testaamaan 12 minuutin juoksukuntoa. Sunnuntaina voisin ehtiä, mutta silloin siellä on vuosittainen harrasteautonäyttely.
Paikalliseen viikon kuluttua järjestettävään juoksutapahtumaankaan en taida ehtiä töiden vuoksi. Toissa vuonna ilmoittauduin paikalliselle puolimaratonille. Viime hetkellä jänistin ja vaihdoin sen kymppiin. Arvelin etten kahden viikon työputken jälkeen jaksaisi juosta 21 kilometriä, vaikka lämpöä oli vain 30 astetta.