Parin päivän toiveikas kevät

Tämän kuvan on tarkoitus esittää jäiden kahleista vapautunutta puroa.

Keskiviikkona olin päättänyt juosta kunnon lenkin heti töistä vapauduttuani. Uutta intoa siihen antoi vielä viesti, jonka mukaan pitkään kustantajaa odottanut kirjani on lähdössä painoon.  Puin lenkkivaatteet ja vilkaisin vielä ylpeänä viimeistä vedosta. Ei olisi pitänyt. Huomasin että yli 300 nimen henkilöhakemistossa ei yksikään sivunumero pidä paikkaansa. Sivujako oli taiton viimeisimmässä versiossa muuttunut.
Onneksi painokoneet eivät vielä olleet käynnissä, joten aloin tehdä korjauksia. Vasta yli kahden tunnin kuluttua nousin pöydän äärestä hartiat aivan jumittuneina. Olin kuitenkin ollut niin pitkään juoksuhousut jalassa. Se pitää ilman muuta laskea harjoitteluksi.
Myöhäisestä ajankohdasta välittämättä kävin vielä kiertämässä Töölönlahden pari kertaa. Nautin rauhallisesta etenemisestä ja kevään tähän asti lämpimimmästä illasta.
Seuraavana päivänä lähdin liikkeelle ajoissa. Ilma oli tosin alkanut viilentyä ja taivaalta tippui välillä alijäähtynyttä vettä, mutta suuntasin Keskuspuistoon. Nyt uskaltauduin jo pukemaan sykevyön. Sitä en ollut käyttänyt koko talvena koska lukemat olisivat kuitenkin olleet masentavia.
Tie oli lopultakin melkein sula. Pohjoispuolen rinteissä oli tosin hiukan jäänsekaista sohjoa, mutta nyt saattoi juosta jo kaatumista pelkäämättä. Hiihtäjien käyttämille reiteille ei vielä ollut asiaa, mutta onneksi puistossa on muitakin reittejä. Etenin rauhallista vauhtia ja kahdeksan kilometrin kierros sujui rennosti, ja olo oli mainio.
Tällä kertaa ainoa väärin mennyt asia taisi olla sykevyön pukeminen. Tulokset eivät olleet varsin kannustavia. Kun Polarin juoksuindeksi näytti viime kesänä lähes 60 lukemia, nyt mittarissa oli luku 47. Kaiken lisäksi yön aikana lenkkipolut peittyivät taas lumeen aivan kuin kehotuksena unohtaa kaikki haaveet kilpailukuntoon pääsemisestä. Toiveikas kevät oli ohi.
Ei auta kuin lisätä taas pari kilometriä lenkin pituuteen, juosta kaikessa rauhassa ja uskoa, että viime kesän kunto vielä palautuu. Tulevissa kilpailuissa pääsen sentään uuteen ikäluokkaan. Parempia sijoituksia ei kuitenkaan ole odotettavissa. Vanhempien ikäluokkien kilpailijat ovat usein kovia tekijöitä, työpaikkajoukkueet ja muut kaveriporukat eivät niissä sarjoissa ole enää alentamassa keskiarvoa.
Uskon edelleen siihen, että sitkeä harjoittelu tuo tulosta. Jonain päivänä minä vielä saatan energisenä huudahtaa kesken juoksulenkin Kummelin tavoin "kylä lähtee!"

Kilpailusuunnitelmia

Naapuri oli pihatöissä hölkätessäni ohi ja alkoi kysellä tulevista kilpailuista. Tämä naapuri juoksee maratonin vähintään kerran vuodessa ja aina alle neljän tunnin, joten en kehdannut sanoa totuutta vaan aloin puhua Pirkan hölkästä lokakuussa. Selitin, että ei nyt osaa enempää suunnitella, kun HCR jää väliin työasioiden vuoksi eikä oikein kunnostakaan tiedä pitkän talven jälkeen.
Naapuri oli kuitenkin sitä mieltä, että kesäkuun kilpailuihin ehtii mainiosti hankkia kuntoa. Aloin siis luetella mieleeni tulevia alkukauden kilpailuja ja suunnitelmiani mahdollisesti osallistua niihin. En tiedä kuinka moneen kilpailuun olisin tullut lupautuneeksi, jos en lopulta olisi saanut sanottua että "ei maar, tarttee tästä lähtee lenkkiä jatkaan":
Ja niin minä lähdin ja yritin näyttää reippaalta ja hyväryhtiseltä ja siltä kuin edessä olisi hyvinkin vähintään kymmenen kilometriä. En tullut sanoneeksi, että lenkin suunniteltu pituus oli kaksi kilometriä ja aikaa oli varattu sen verran, mitä ruoan kypsyminen uunissa kestäisi.
Olen joka tapauksessa aloittanut, aivan kuten lupasinkin. Ainakin olen saanut jonkinlaisen tuntuman uusiin New Balance -kenkiin. Vaihtelevalla lumi-, jää- ja asfalttipinnalla ne ovat tuntuneet sopivilta. Pitkät matkat ovat vielä toistaiseksi olleet mentaaliharjoituksen tasolla, mutta uskon siihen, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Nyt on aika

Kummallista, puistossa ei vielä ollutkaan kesä, vaikka maaliskuu on jo melkein puolivälissä.  

Talojen seinustoilla krookukset ovat jo työntäneet tuntosarvensa esiin. Onko jo aika nousta maan sisästä? Vieläkö pakkaset puraisevat vai voiko jo turvallisin mielin aloittaa kasvukauden?
Katsoin niitä ja uskoin kevään tulleen. Lähdin Keskuspuistoon kuuntelemaan puron solinaa, kevätlintujen iltalaulua ja soran kesäistä rahinaa.
Mitä vielä, krookusten optimismi oli ehkä oikeutettua eteläseinustalla, mutta metsä oli vielä tiukasti talven vallassa. Jatkoin itsepäisesti. Onneksi koko matka ei sentään ollut tylsää sohjossa hiihtämistä. Siihen sisältyi myös jännittävää alamäkiluistelua. Viisi kilometriä tuli kuitenkin täyteen ilman että olisin kaatunut kertaakaan.
Eivät minua pelkät krookukset saaneet aloittamaan juoksemista, ei edes puussa kevättunteitaan viheltelevä mustarastas. Lenkille lähtemiseen tarvittiin vilkaisu vaakaan. Kolme kiloa enemmän kuin syksyllä. Ja se kaikki tuntuu tulleen vatsan kohdalle, juuri kun olin uusinut vaatevarastoni pari tuumaa vähäisemmän vyötärömitan mukaan.
Kolme kiloa ei sinänsä vielä ole suuren draaman aihe. Lisäksi olen kuitenkin viime päivät ollut aivan liian väsynyt ja tahdoton. Nyt on aika aloittaa taas juokseminen. Pitkäksi venyneen tauon jälkeen jo viiden kilometrin juoksu tuntui merkittävältä uroteolta.
Se tarkoittaa myös sitä, että tähän blogiin alkaa ilmaantua tyhjänpäiväisiä päivityksiä entistä useammin. Odottakaapa vain, kun löydän talven jälkeen sykemittarin ja alan tehdä yksityiskohtaisia selvityksiä kunnon kehittymisestä ja taantumisesta.

Kauden alku lähestyy

Sisäinen juoksijani on talviunilla karhun tavoin ja odottaa kevättä lähteäkseen taas liikkeelle. 

Maa paljastuu välillä, peittyy sitten taas lumeen ja jäähän, mutta päivät pitenevät vääjäämättä ja ilta-auringossa näyttää aivan kuin puiden ja pensaiden silmut olisivat jo vaihtaneet väriään. Kevään tuloa ei voi enää mikään estää. On yhä vähemmän päteviä syitä olla lähtemättä liikkeelle.
Ainoa este on ollut ylenmääräisen työruuhkan aiheuttama uupumus. Parin kuukauden sisälle on tiivistynyt tehtäviä niin runsaasti, että juokseminen on tuntunut ylittämättämöltä lisärasitukselta. Muutaman kerran, viimeksi eilen, olen sentään kiertänyt lyhyitä lenkkejä ja ollut toiveikkaalla mielellä. Olen malttanut pitää verkkaista vauhtia ja antanut pitkäjalkaisten hirvimäisellä vauhdilla etenevien nuorten mennä rauhassa ohi. Siksi lenkkine jälkeen olo on ollut hyvä ja virkistynyt. Juokseminen on taas maistunut.
Kesän suunnitelmiin tuli jo ensimmäinen muutos. Helsinki City Run on pakko jättää väliin, vaikka uusi reitti näytti mainiolta. Samalla päivälle osuu työmatka, jolle en malta olla menemättä. Kohde ei ole erityisen eksoottinen, vaan rakennemuutoksen kourissa kipristelevä suomalaiskaupunki.
Aloitin tämän blogin pitämisen HCR:sta ja olisin mielelläni ylläpitänyt pitkää perinnettä. Kesän muihin juoksuihin nähden toukokuinen HCR meni viime vuonna aivan yllättävän kevyesti. Nyt ymmärrän myös syyn. Mahdottomassa tungoksessa jouduin ottamaan alun hitaammin kuin olin suunnitellut enkä päässyt ottamaan loppukiriä heti alussa, kuten kokemattomuuttani yleensä teen.
Muutaman viikon sisällä pahimpien työkiireiden pitäisi helpottaa, ja uskon taas pääseväni liikkeelle. Ja suunnitelmat viittaavat siihen, että syksystä alkaen saattaa olla paljon entistä enemmän aikaa joutavaan juoksentelemiseenkin.

Kengät odottavat kevättä

Kaikki juoksuharrastajat tietävät, että jossain on olemassa ne juuri oikeat kengät, joilla juoksu sujuu vaivattomasti ja vammattomasti. Kokeiltuna on nyt kolmet eri Adidakset ja kahdet Asicsit. Tulosten paraneminen ei ole ollut missään järkevässä suhteessa rahan kulumiseen. Yhdetkään näistä kengistä eivät ole onnistuneet juoksuttamaan minua maratonilla alle neljän tunnin. Siksi oli pakko taas käydä tutkimassa urheiluliikkeen alennusmyyntiä. Täytyyhän niitten nopeitten kenkien jossain olla.
Olen ehtinyt oppia, että varusteita hankkiessa on turha tutkia testejä. Tässä ei päde edes vanha väittämä siitä, että köyhän ei kannattaisi ostaa halpaa - miellyttävimmiksi sukiksi ovat osoittautuneet Lidlin halpatuotteet. Varsinkaan kenkiä ei voi hankkia testien perusteella. Jokaisen jalka on erilainen. Itselläni on varsin pitkät varpaat, joten niillä ei oikein saa ponnistusvoimaa. Esteettisistä syistä en laita tähän kuvaa niistä, sen verran mustana isovarvas vielä on maratonin jäljiltä, vaan kuvaan tähän nyt oikean käteni:

Olen opppinut, että tällaisilla jaloilla pohjissa pitää olla riittävästi jäykkyyttä. Olin havainnut New Balance -merkkisissä kengissä sopivia ominaisuuksia, mutta sopivaa kokoa ei ollut tullut vastaan sopivaan hintaan. Kun siis näin 40 % alennuksella oikean kokoiset NB:t, kävin sisäisen keskustelun siitä tarvitsenko todella vielä uudet kengät ja kuvittelenko kuntoni kohenevan varusteita vaihtamalla. Tiesin jo etukäteen häviväni väittelyn, joten en jatkanut sitä pitkään vaan suuntasin kassalle.
Olen aiemmin käyttänyt tuettuja kenkiä kaupassa tehdyn lyhyen juoksumattotestin tulosten mukaisesti, mutta en ole sittenkään varma sellaisten tarpeellisuudesta. Liikaa tuetut Asicsit aiheuttivat jopa polvikipuja. Nämä NB:t ovat aivan neutraalit, joten odotan ensimmäisiä pitkiä lenkkejä kiinnostuksella. Tämä malli on sopiva myös poluille, joten aloin heti suunnitella osallistumista Pirkan hölkkään, jossa osa reitistä kulkee metsiä pitkin.
En siis ostanut kenkiä testien perusteella. Ostamisen jälkeen olen joitain testejä katsellut eikä New Balancea ole aivan huonona pidetty. Näissä on vieläpä Goretex-käsittely, josta voi kuraisilla sorateillä ja aamukasteisilla poluilla olla hyötyä.
Todellinen testi koetaan vasta sitten kun jää ja lumi on poissa. Nyt on sitten yksi syy enemmän odottaa kevättä.

Juosten pääsee masennusta karkuun

Tutkimusten mukaan tässä joukossa esiintyy masennusta muuta väestöä vähemmän. Kuva on Kankaanpäästä vuodelta 2014 ja olen tuolla jossain lähdössä rikkomaan omaa ennätystäni puolimaratonilla.  

Nyt se on todistettu, jälleen kerran. Liikunta auttaa masennukseen. Tuosta linkistä aukeavan jutun mukaan liikunta auttaa masennukseen yhtä hyvin kuin terapia tai lääkitys.
Sehän on aivan selvää, ja tätä aihetta olen tässä blogissakin käsitellyt muutamaan kertaan. Oma juoksemiseni alkoi hankaluuksista työelämässä. Juokseminen ei poistanut hankaluuksia, mutta auttoi suhtautumaan niihin. Ne eivät enää näyttäneetkään ylivoimaisilta.
Juuri nyt tarvitsisin liikuntaa kaikenlaisten työpaineiden vuoksi, mutta siihen ei ole aikaa eikä säätilakaan anna myöten. On siis pärjättävä kevääseen asti muilla keinoilla.
Tässä onkin yksi liikuntaan perustuvan hoidon ainoita huonoja puolia. Jos ihminen on masentunut, hän ei jaksa lähteä edes ulos. Jos stressi ja kiire taas hallitsevat ihmistä, hän ei lähde ulos koska haluaa omistaa lenkkiin käyttämänsä ajan johonkin tärkeämpään. Todellisuudessa sitä tärkeämpää asiaa ei tietysti tule edes tehtyä.
Liikunnan teho on selvä, mutta sen vaikutusmekanismi ei ole aivan yksiselitteinen. Voidaan osoittaa tiettyjä aivan fyysisiä seikkoja, jotka vaikuttavat myös mieleen. Luultavasti vaikutus johtuu kuitenkin monista seikoista yhdessä. Itse olen kokenut tärkeimmäksi jonkinlaisen irtautumisen arjesta ja sen todellisuudesta. Ja tietenkin keskittyminen yhteen ja melko vähän ajatustyötä vaativaan asiaan on toinen olennainen seikka. Luonto ja sen havainnoiminen on tietysti myös tärkeää.

On tietenkin yhdentekevää, mistä vaikutus johtuu. Tärkeintä on, että liikunta todella tehoaa. Tämän jutun luettuani päätin taas pyhästi, että juoksemisen pitää jatkua heti kun säätila antaa myöten.  

Jokin vaikutus voi olla silläkin, että juoksua harrastaessa voi kokea yhteisyyttä, huomata että on muitakin, joille samat asiat ovat tärkeitä. Ainakin tähän asti olen kokenut juoksutapahtumissa pelkästään hyvin ymmärtävää kohtelua. Alussa tietenkin jännitti. Juoksenko aivan hassusti? Olenko liian vanha? Onko naurettavaa juosta, jos ei pysty kunnon aikoihin? Mihinkään väheksyntään en ole törmännyt kilpailuissa enkä keskustelupalstoilla. Ja jos joku nuori ja itsetietoinen kolmen tunnin alittaja joskus tulee sanomaan, että tällaisella nopeudella ei pitäisi ollenkaan olla muiden tientukkeena, minulla on kyllä vastaus valmiina: menepä vaikka Keniaan juoksemaan, niin katsotaan kuka on muiden tiellä. Ei ole onneksi tarvinnut sanoa, juoksijat ymmärtävät hyvin, että jokainen juoksee omalla vauhdillaan ja omista syistään, ja ne kaikki syyt ovat yhtä arvokkaita.

Luettavaa talvitauolle

Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia on mainiota luettavaa talven juoksutauon ajaksi. 

Ensin liikaa pakkasta, sitten liikaa lunta. Talvi tarjoaa mainioita tekosyitä olla juoksematta.
Nyt on lopultakin hyvää aikaa lukea juoksusta ja juoksijoista. Pitkän aikaa on ollut odottamassa Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia, jonka lopulta hölkkäsin loppuun.
Vettenniemi kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin ja hallitsee asiansa. Olen aiemmin lukenut hänen kirjansa Joutavan juoksun jäljillä, joka käsitteli juoksun varhaisvaiheita Suomessa. Se oli kaikessa akateemisuudessaan jossain määrin rasittavaa luettavaa, yliopistopiireissä kun asiaan kuuluu itse asiasta puhumisen ohella kommentoida aiempaa tutkimusta ja osoittaa toisten näkemyksiä vääräksi.
Tämä kirja on jotain aivan muuta. Vettenniemi on jättänyt jopa lähdeviitteet pois ja nyt tarina etenee henkilöiden kautta, aivan kuten nykyaiakaisessa historiankirjoituksessa parhaimmillaan tapahtuu.
Vettenniemi tuo juoksun historiaan myös uusia näkemyksiä, en ainakaan itse ollut tietoinen Viljami Kolehmaisen merkityksestä Hanneksen ja Tatun valmentajana. Viljamin omat suoritukset ovat jääneet Hanneksen varjoon, sillä ammattilaisten ennätyksiä ei noteerattu. Kuinka moni nykyisin tietää, että Viljami Kolehmainen oli aikanaan maailman nopein maratoonari?
"Väsymys jaloissa on vähän raukaisevaa, vaan päivän, parin kulutua katoaa kankeus kokonaan ja jalat tuntuvat entistä kevyemmiltä", Viljami Kolehmainen kuvaili maratonin jälkeistä olotilaa.
Erkki Vettenniemi kertaa eläytyvästi suomalaisen juoksun kunnian päivät, kuten Berliinin olympialaiset. Niitten tunnelmiin suomalaisen juoksun nykytilaa murehtivat voivat onneksi palata Ylen Elävässä arkistossa: Radioselostus Berliinin olympialaisten kolmoisvoitosta.
Lasse Virénin aikakautta käsiteltäessä esiin nousee tietenkin myös veritankkaus. Vettenniemi ei sitä sen kummemmin tuomitse, vaan toteaa suomalaisjuoksijoiden joutuneen tässä kuin sijaiskärsijöiksi. Kaikki käyttivät veritankkausta niin kauan kuin se oli sallittua, mutta jostain syystä vain suomalaisista puhuttiin. Ilman veritankkausta ei siis olisi oltu samalla viivalla muiden kanssa. Eikä mikään epäilys poista sitä, että tämä juoksu painui syvälle kansakunnan muistiin: Virénin unohtumaton 10 000 Münchenissä.

Kirjassa osoitetaan vääjäämättömästi, että loiston päivät ovat kaukana takana: "Volmari Iso-Hollo olisi puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen estejuoksijana maaottelutasoa, samoin Taisto Mäki 5 000 metrillä ja Paavo Nurmi 10 000 metrillä. Vähätellyn 50-luvun kärkinimet olisivat Suomessa edelleen suurin piirtein lyömättömiä 1 500 metrillä ja maratonilla." 

Kirjan lopuksi Vettenniemi toteaa, että vaikka nykyajan lenkkeilijän varustus on älyvaatteineen ja mittareineen ammattilaistasoa, Viljami Kolehmainen "olisi mennyt menojaan tavanomaisissa kävelyharjoituksissaan". Lentävien suomalaisten maasta on tullut "hiipivien hölkkäreiden valtakunta."

Onhan se niinkin, mutta väitän silti, että meitä hiipiviä hölkkäreitä tarvitaan. Ei meidän joukostamme tule uusia huippujuoksijoita, mutta kai jotain merkitystä on silläkin, että meidän kauttamme kestävyysjuoksu on saanut ymmärtäjiä ja tukijoita. Kuten Vettenniemi toteaa, vielä Kolehmaisten nuoruudessa puolialastomat säntäilijät olisi kyyditetty hullujenhuoneelle. Nyt juokseminen on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, hyvä ettei peräti kansalaisvelvollisuus.