tiistai 8. elokuuta 2017

Tavoitteellista juoksua

En liene ainoa lenkkeilijä, jonka sade on tänä kesänä päässyt muutamaan kertaan yllättämään. 

Olen tässä blogissa jo julistanut luopuvani tavoitteista. Se ei ole totta. Minulla on edelleen yksi tavoite: juoksemisen pitää tuntua mukavalta.
Siihen tavoitteeseen olen päässyt nyt melkein joka kerta. Keinot ovat yksinkertaiset: en mittaa sykettä, en aseta aikatavoitteita, matkan päätän sen mukaan, miltä alkaa tuntua. Voin vaikka pysähtyä tai kävellä välillä, jos siltä tuntuu. Tällä menetelmällä meni viime viikolla Keskuspuistossa 12 kilometriä kevyesti ja eilen 10 kilometriä. Ja vaikka en erityisesti aikoja tavoitellutkaan, oli ilahduttavaa huomata, että vauhti kummallakin kerralla parani loppua kohti. Eteneminen oli koko ajan kevyttä, ja juoksun jälkeen oli virkistynyt olo.
Kollega kyseli töiden alkaessa olenko vielä juossut. Kun kerroin harrastuksen hiukan hiipuneen, hän oivalsi heti syyn siihen: sehän osoittaa, että en ole yhtä stressaantunut kuin aloittaessani. Totta, silloin juoksin työperäistä ahdistusta pakoon. Nyt olen tehnyt lyhyempää viikkoa eikä sisäistä juoksupakkoa ole ollut.
Vaarana terapeuttisessa juoksussa onkin se, että harrastuksesta tulee uusi stressin aihe. Pahimmillaan ihminen siis juoksee yhtä stressiä pakoon ja päätyy toiseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti