Päätös ei pitänyt

Tällaisen tuomiopäivän näyn kohtasin lenkilläni Keskuspuistossa. Myrsky oli iskenyt keskelle eläinten hautausmaata. 

Ei, mitkään päätökset eivätkä lupaukset eivät vain tunnu pitävän. Olen vakuuttanut, että jatkan juoksuharrastusta vain kunnon ja mielenterveyden vuoksi ilman tavoitteita, ilman kilpailuja. Nyt olen kuitenkin rikkonut lupauksen ja päättänyt ilmoittautua Tampereen puolimaratonille.
Miten tässä näin pääsi käymään? No, ensinnäkin juoksin pitkähkön lenkin aika vaivattomasti alle kuuden minuutin keskivauhdilla. Ja sen jälkeen päätin vielä kokeilla kympin juoksua melko kunnollisella vauhdilla. Alku oli taas hidas, mutta niinpä vain meni kymppi keskivauhdilla 5.38 per kilometri. Ja kuten kaikki maratonille tai puolikkaalle osallistuneet tietävät, se alittaa juuri kriittisen rajan: tällä vauhdilla pääsee maratonin alle neljän tunnin ja puolikkaan alle kahden tunnin. Tämä raja taas on tärkeä siksi, että viimeksi en Tampereella päässyt tavoitteesta huolimatta alle kahden tunnin. Syynä oli osittain hermostuneisuus, jonka vuoksi kengännauhat jäivät tarkistamatta ja niin jouduin sitomaan niitä kesken matkan. Toinen syy oli juuttuminen vessajonoon. Keskustori oli täynnä väkeä ja käytössä oli vain yksi bajamaja ja jono oli sen mukainen. Ja kolmas syy oli kokemattomuuden aiheuttama epäonninen vauhdinjako: lähdin liian nopeasti, vaikka alussa oli nousua.
Ja vielä yksi syy. Juuri kun olin palaamassa 17 kilometrin lenkiltä, se neljäntunninalittajanaapuri juoksi vastaan, kävi kääntymässä kilometrin päässä ja oli hetken kuluttua jo kiitämässä ohitseni, mutta malttoi jarruttaa hetkiseksi minun kohdallani. Ja silloin piti tietysti puhua juoksutavoitteista. "Puuh olen ehkä lääh har-puuh-kinnut puuh että vielä lääh johonkin puuh", minä sanoin ja naapuri kertoi juuri ilmoittautuneensa Tampereen puolikkaalle ja menevänsä sen jälkeen vielä Vantaan maratonille. "Huh puh siellä on lääh ihan mukava puuh reitti", minä vastasin ja naapuri kehotti minua lähtemään mukaan, kiihdytti vauhtia niin että kivet lentelivät soratieltä ojaan ja katosi hetkessä mutkan taakse. "Kyllä minä vielä näytän", minä sanoin. Tai en tietenkään sanonut, koska en olisi saanut ilmoille muuta kuin vinkuvaa hengitystä. Mutta sillä hetkellä päätin, että vielä kerran on yritettävä.