Kengät odottavat kevättä

Kaikki juoksuharrastajat tietävät, että jossain on olemassa ne juuri oikeat kengät, joilla juoksu sujuu vaivattomasti ja vammattomasti. Kokeiltuna on nyt kolmet eri Adidakset ja kahdet Asicsit. Tulosten paraneminen ei ole ollut missään järkevässä suhteessa rahan kulumiseen. Yhdetkään näistä kengistä eivät ole onnistuneet juoksuttamaan minua maratonilla alle neljän tunnin. Siksi oli pakko taas käydä tutkimassa urheiluliikkeen alennusmyyntiä. Täytyyhän niitten nopeitten kenkien jossain olla.
Olen ehtinyt oppia, että varusteita hankkiessa on turha tutkia testejä. Tässä ei päde edes vanha väittämä siitä, että köyhän ei kannattaisi ostaa halpaa - miellyttävimmiksi sukiksi ovat osoittautuneet Lidlin halpatuotteet. Varsinkaan kenkiä ei voi hankkia testien perusteella. Jokaisen jalka on erilainen. Itselläni on varsin pitkät varpaat, joten niillä ei oikein saa ponnistusvoimaa. Esteettisistä syistä en laita tähän kuvaa niistä, sen verran mustana isovarvas vielä on maratonin jäljiltä, vaan kuvaan tähän nyt oikean käteni:

Olen opppinut, että tällaisilla jaloilla pohjissa pitää olla riittävästi jäykkyyttä. Olin havainnut New Balance -merkkisissä kengissä sopivia ominaisuuksia, mutta sopivaa kokoa ei ollut tullut vastaan sopivaan hintaan. Kun siis näin 40 % alennuksella oikean kokoiset NB:t, kävin sisäisen keskustelun siitä tarvitsenko todella vielä uudet kengät ja kuvittelenko kuntoni kohenevan varusteita vaihtamalla. Tiesin jo etukäteen häviväni väittelyn, joten en jatkanut sitä pitkään vaan suuntasin kassalle.
Olen aiemmin käyttänyt tuettuja kenkiä kaupassa tehdyn lyhyen juoksumattotestin tulosten mukaisesti, mutta en ole sittenkään varma sellaisten tarpeellisuudesta. Liikaa tuetut Asicsit aiheuttivat jopa polvikipuja. Nämä NB:t ovat aivan neutraalit, joten odotan ensimmäisiä pitkiä lenkkejä kiinnostuksella. Tämä malli on sopiva myös poluille, joten aloin heti suunnitella osallistumista Pirkan hölkkään, jossa osa reitistä kulkee metsiä pitkin.
En siis ostanut kenkiä testien perusteella. Ostamisen jälkeen olen joitain testejä katsellut eikä New Balancea ole aivan huonona pidetty. Näissä on vieläpä Goretex-käsittely, josta voi kuraisilla sorateillä ja aamukasteisilla poluilla olla hyötyä.
Todellinen testi koetaan vasta sitten kun jää ja lumi on poissa. Nyt on sitten yksi syy enemmän odottaa kevättä.

Juosten pääsee masennusta karkuun

Tutkimusten mukaan tässä joukossa esiintyy masennusta muuta väestöä vähemmän. Kuva on Kankaanpäästä vuodelta 2014 ja olen tuolla jossain lähdössä rikkomaan omaa ennätystäni puolimaratonilla.  

Nyt se on todistettu, jälleen kerran. Liikunta auttaa masennukseen. Tuosta linkistä aukeavan jutun mukaan liikunta auttaa masennukseen yhtä hyvin kuin terapia tai lääkitys.
Sehän on aivan selvää, ja tätä aihetta olen tässä blogissakin käsitellyt muutamaan kertaan. Oma juoksemiseni alkoi hankaluuksista työelämässä. Juokseminen ei poistanut hankaluuksia, mutta auttoi suhtautumaan niihin. Ne eivät enää näyttäneetkään ylivoimaisilta.
Juuri nyt tarvitsisin liikuntaa kaikenlaisten työpaineiden vuoksi, mutta siihen ei ole aikaa eikä säätilakaan anna myöten. On siis pärjättävä kevääseen asti muilla keinoilla.
Tässä onkin yksi liikuntaan perustuvan hoidon ainoita huonoja puolia. Jos ihminen on masentunut, hän ei jaksa lähteä edes ulos. Jos stressi ja kiire taas hallitsevat ihmistä, hän ei lähde ulos koska haluaa omistaa lenkkiin käyttämänsä ajan johonkin tärkeämpään. Todellisuudessa sitä tärkeämpää asiaa ei tietysti tule edes tehtyä.
Liikunnan teho on selvä, mutta sen vaikutusmekanismi ei ole aivan yksiselitteinen. Voidaan osoittaa tiettyjä aivan fyysisiä seikkoja, jotka vaikuttavat myös mieleen. Luultavasti vaikutus johtuu kuitenkin monista seikoista yhdessä. Itse olen kokenut tärkeimmäksi jonkinlaisen irtautumisen arjesta ja sen todellisuudesta. Ja tietenkin keskittyminen yhteen ja melko vähän ajatustyötä vaativaan asiaan on toinen olennainen seikka. Luonto ja sen havainnoiminen on tietysti myös tärkeää.

On tietenkin yhdentekevää, mistä vaikutus johtuu. Tärkeintä on, että liikunta todella tehoaa. Tämän jutun luettuani päätin taas pyhästi, että juoksemisen pitää jatkua heti kun säätila antaa myöten.  

Jokin vaikutus voi olla silläkin, että juoksua harrastaessa voi kokea yhteisyyttä, huomata että on muitakin, joille samat asiat ovat tärkeitä. Ainakin tähän asti olen kokenut juoksutapahtumissa pelkästään hyvin ymmärtävää kohtelua. Alussa tietenkin jännitti. Juoksenko aivan hassusti? Olenko liian vanha? Onko naurettavaa juosta, jos ei pysty kunnon aikoihin? Mihinkään väheksyntään en ole törmännyt kilpailuissa enkä keskustelupalstoilla. Ja jos joku nuori ja itsetietoinen kolmen tunnin alittaja joskus tulee sanomaan, että tällaisella nopeudella ei pitäisi ollenkaan olla muiden tientukkeena, minulla on kyllä vastaus valmiina: menepä vaikka Keniaan juoksemaan, niin katsotaan kuka on muiden tiellä. Ei ole onneksi tarvinnut sanoa, juoksijat ymmärtävät hyvin, että jokainen juoksee omalla vauhdillaan ja omista syistään, ja ne kaikki syyt ovat yhtä arvokkaita.

Luettavaa talvitauolle

Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia on mainiota luettavaa talven juoksutauon ajaksi. 

Ensin liikaa pakkasta, sitten liikaa lunta. Talvi tarjoaa mainioita tekosyitä olla juoksematta.
Nyt on lopultakin hyvää aikaa lukea juoksusta ja juoksijoista. Pitkän aikaa on ollut odottamassa Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia, jonka lopulta hölkkäsin loppuun.
Vettenniemi kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin ja hallitsee asiansa. Olen aiemmin lukenut hänen kirjansa Joutavan juoksun jäljillä, joka käsitteli juoksun varhaisvaiheita Suomessa. Se oli kaikessa akateemisuudessaan jossain määrin rasittavaa luettavaa, yliopistopiireissä kun asiaan kuuluu itse asiasta puhumisen ohella kommentoida aiempaa tutkimusta ja osoittaa toisten näkemyksiä vääräksi.
Tämä kirja on jotain aivan muuta. Vettenniemi on jättänyt jopa lähdeviitteet pois ja nyt tarina etenee henkilöiden kautta, aivan kuten nykyaiakaisessa historiankirjoituksessa parhaimmillaan tapahtuu.
Vettenniemi tuo juoksun historiaan myös uusia näkemyksiä, en ainakaan itse ollut tietoinen Viljami Kolehmaisen merkityksestä Hanneksen ja Tatun valmentajana. Viljamin omat suoritukset ovat jääneet Hanneksen varjoon, sillä ammattilaisten ennätyksiä ei noteerattu. Kuinka moni nykyisin tietää, että Viljami Kolehmainen oli aikanaan maailman nopein maratoonari?
"Väsymys jaloissa on vähän raukaisevaa, vaan päivän, parin kulutua katoaa kankeus kokonaan ja jalat tuntuvat entistä kevyemmiltä", Viljami Kolehmainen kuvaili maratonin jälkeistä olotilaa.
Erkki Vettenniemi kertaa eläytyvästi suomalaisen juoksun kunnian päivät, kuten Berliinin olympialaiset. Niitten tunnelmiin suomalaisen juoksun nykytilaa murehtivat voivat onneksi palata Ylen Elävässä arkistossa: Radioselostus Berliinin olympialaisten kolmoisvoitosta.
Lasse Virénin aikakautta käsiteltäessä esiin nousee tietenkin myös veritankkaus. Vettenniemi ei sitä sen kummemmin tuomitse, vaan toteaa suomalaisjuoksijoiden joutuneen tässä kuin sijaiskärsijöiksi. Kaikki käyttivät veritankkausta niin kauan kuin se oli sallittua, mutta jostain syystä vain suomalaisista puhuttiin. Ilman veritankkausta ei siis olisi oltu samalla viivalla muiden kanssa. Eikä mikään epäilys poista sitä, että tämä juoksu painui syvälle kansakunnan muistiin: Virénin unohtumaton 10 000 Münchenissä.

Kirjassa osoitetaan vääjäämättömästi, että loiston päivät ovat kaukana takana: "Volmari Iso-Hollo olisi puoli vuosisataa kuolemansa jälkeen estejuoksijana maaottelutasoa, samoin Taisto Mäki 5 000 metrillä ja Paavo Nurmi 10 000 metrillä. Vähätellyn 50-luvun kärkinimet olisivat Suomessa edelleen suurin piirtein lyömättömiä 1 500 metrillä ja maratonilla." 

Kirjan lopuksi Vettenniemi toteaa, että vaikka nykyajan lenkkeilijän varustus on älyvaatteineen ja mittareineen ammattilaistasoa, Viljami Kolehmainen "olisi mennyt menojaan tavanomaisissa kävelyharjoituksissaan". Lentävien suomalaisten maasta on tullut "hiipivien hölkkäreiden valtakunta."

Onhan se niinkin, mutta väitän silti, että meitä hiipiviä hölkkäreitä tarvitaan. Ei meidän joukostamme tule uusia huippujuoksijoita, mutta kai jotain merkitystä on silläkin, että meidän kauttamme kestävyysjuoksu on saanut ymmärtäjiä ja tukijoita. Kuten Vettenniemi toteaa, vielä Kolehmaisten nuoruudessa puolialastomat säntäilijät olisi kyyditetty hullujenhuoneelle. Nyt juokseminen on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, hyvä ettei peräti kansalaisvelvollisuus. 

Kohti uutta juoksukautta

Vanhan vuoden liekkien hiljalleen hiipuessa on aika haaveilla uudesta juoksukaudesta.  

Maratonin paras vaihe ei ole kymmenen, ei kahdenkymmenen eikä varsinkaan kolmenkymmen kilometrin kohdalla. Se on täsmälleen nollan kilometrin kohdassa. Lähtöä odottaessa kaikki on vielä mahdollista: oma ennätys, sijoituksen paraneminen, jalkojen kestäminen, ehkä jonkun kilpakumppanin uljas ohitus loppukirissä.
Koko juoksukausikin on parhaimmillaan juuri nyt, kun ulkona on pimeää, kylmää ja liukasta. Nyt voi vapaasti suunnitella ja haaveilla. Mitä kaikkea edessä onkaan? Jos omat ennätykset eivät ehkä paranekaan, tulossa on kuitenkin juoksuja keväisessä luonnossa, kesäaamun usvaisessa hämärässä, elokuisessa illassa suuren punertavan kuun kohotessa tuleentuneen viljapellon ylle.
Uudet juoksukengätkin voisi hankkia pitkällisen harkinnan ja erilaisiin testeihin perehtymisen jälkeen. Kilpailuja pitää verrata, lukea kokemuksia niistä, pohtia mitkä sopisivat parhaiten omaan aikatauluun. Ja kuka tietää, ehkä se kymppi nyt aivan yllättäen meneekin alle 50 minuutin.

Kävin juuri äsken lyhyellä lenkillä ja hankkiuduin valottomalle pikkutielle. Lunta on maassa sen verran, että näin juuri ja juuri kuusten välistä hahmottuvan uran. Pysähdyin katsomaan kirkkaalle taivaalle ja nautin näystä, joka nykyisen valosaasteen aikana on harvinainen. Tähtiä, tähtiä loputtomiin, niin paljon, että mieleen alkoivat väkisinkin kohota ajatukset omasta pienuudesta äärettömän maailmankaikkeuden keskellä. 

Talviselle tähtitaivaalle ei ole hyvä tuijottaa liian kauan. Ajatukset kaiken turhuudesta voivat unohtua piankin, mutta tässä iässä niskan kipeytyminen saattaa vaivata vielä monta päivää.  

Jatkoin verkalleen matkaa kohti pimeän tien päässä häämöttävien talojen jouluvaloja, kohti kevättä, kohti uutta juoksukautta.