Sen ei pitänyt olla mahdollista

Sunnuntaina oli syytä korkata shampanjapullo. 

Ei pitänyt olla mahdollista, että Suomi voittaisi tällä ryhmällä huippuammattilaisia vilisevät suurten maiden joukkueet.
Ei pitänyt olla mahdollista senkään, että HPK voittaisi mestaruuden ja löisi joukkueet, jotka periaatteessa olivat sitä parempia.
Siinä on aina suurta draamaa, kun noustaan kohtaloa vastaan ja voitetaan se. Sunnuntaina oli hyvä syy korkata jääkaapissa sopivaa tilaisuutta odottanut shamppanjapullo.
Mestaruuden lisäksi minulla oli henkilökohtainen syy. Minäkin voitin. Itseni tosin vain, mikä nykyisen kunnon huomioon ottaen ei ole kaksinen saavutus.
Ei pitänyt olla mahdollista, että juoksisin enää lainkaan polvikipujen, kunnon romahtamisen, iän tuoman painolastin ja moninaisten vaivojen jälkeen.
Mutta näin vain kävi. Juoksin sunnuntaiaamuna perinteisen kympin lenkin yli vuoden mittaisen tauon jälkeen. Vauhtia en pitänyt, sen sijaan kuuntelin kaikessa rauhassa aamuvirkkujen lintujen laulua, katselin pakoon säntäävää peuraa enkä yrittänyt kilpailla sen kanssa.
Lähes vuoden olin katsellut haikein mielin kevyesti askeltavia lenkkeilijöitä. Olin jo luovuttanut, kuluttanut juoksusukat loppuun kylmän talvikauden sisäsukkina, vienyt parit tossut kierrätykseen, siivonnut komerosta urheilujuomajauheet ja energiageelit, pakannut mitalit pahvilaatikkoon ja laittanut juoksulehdet paperinkeräykseen.
Kehäraakki, vailla kuntoa, vailla motivaatiota. Sitä minä olin vuoden ajan. Ja nyt taas vauhdissa!
No, ei nyt varsinaisesti vauhdissa. Monena keväänä olin tehnyt kuntotestin ja kokeillut meneekö kymppi kevyesti alle tunnissa. Jos vauhti on riittänyt, olen alkanut suunnitella juoksutapahtumiin ilmoittautumista. Nyt en tavoitellut minkäänlaista vauhtia enkä ole selaillut juoksutapahtumia.
Nyt tiedän kuitenkin, että en ole yli-ikäinen enkä pode mitään juoksemisen estävää sairautta. Kunnon täydellinen katoaminen johtui sittenkin vain parille viime vuodelle osuneesta työsumasta ja sen aiheuttamasta stressistä. Stressiä olisi ollut hyvä päästä pakenemaan juoksemalla, mutta juoksuun käytetty aika ja energia tuntuikin tuhlatulta, olisi pitänyt muka päästä heti töiden ääreen, ja niin kierre oli valmis. Toukokuun puolessa välissä pahin kiire oli ohi, juoksentelin muutamia lyhyitä lenkkejä ja innostuin uudelleen.
Ja sehän tarkoittaa, että tällekin palstalle saattaa taas kertyä uusia kirjoituksia. Mistäpä sen tietää, vaikka jokin tapahtuma taas vetäisi puoleensa niin vahvasti, että harhautuisin ilmoittautumaan. Kun se Pirkan hölkän mitalikin vielä puuttuu.

Liikkeelle tauon jälkeen

Tällaiseen maisemaan on aivan pakko päästä juoksemaan. 

En voinut vastustaa kiusausta. Sateisen yön jälkeen ilma oli raikas ja tuoksuva ja kainuulainen rantapolku avautui edessä kutsuvana. Oli pakko pitkästä aikaa laittaa juoksukengät jalkaan ja lähteä liikkeelle. Hölköttelin hitaasti, eihän täällä päin muutenkaan mitään kiirettä pidetä. Garmin oli myös mukautunut kainuulaiseen sielunmaisemaan eikä turhaan hoppuillut satelliittien löytämisen kanssa. Vasta jossain puolimatkassa se sai sijaintini selville. Mutta eipä tässä nyt juostukaan kelloa vastaan. Ainoa vastustaja oli oma kunto.
Olen ollut juoksematta toukokuusta asti. Ensimmäiset yritykset talven jälkeen päättyivät kehnosti. Minkäänlaista vauhtia en saanut pidettyä ja vakuutuin siitä, että terveydentilassa on jotain vikaa. Lääkäri ei löytänyt mitään erityisempää. Oli siis vain myönnettävä, että olen taas ikääntynyt ja talvikauden kuntonotkahduksesta on entistä hitaampaa nousta.
Päätin jo, etten luovuta vaan jatkan sitkeästi ja yritän päästä takaisin juoksukuntoon. Lähdin normaalille kympin lenkille, juoksin hitaaasti, hengästyin silti, ja päätin lyhentää lenkkiä parilla kilometrillä. Ja sitten se iski. Polvessa tuntui äkkiä sellainen kipu, että jalka tuntui menevän voimattomaksi. Oli pakko levätä vähän. Pian jatkoin, ja taas sama kipu. Lenkin loppuosa meni kävelyksi.
Ja siihen se loppui, en uskaltanut juosta, sillä välillä kipua tuntui jo kävellessäkin. Olin varma oireiden ohimenevyydestä, mutta niin ne vain jatkuivat. Jotain tietysti oli pakko tehdä. Siispä olen pyöräillyt, sehän on ainakin hyvä tapa saada peruskunto takaisin.
Ja jos muuten olisi huvittanutkin kokeilla, ennätyshelteet vaimensivat sellaiset mielihalut tehokkaasti Olen jälleen Kuhmossa, ja täällä on ollut koko ajan niin tukalan kuumaa, että juokseminen ei aivan ensimmäisenä ole tullut mieleen.
Uiminen sen sijaan on maittanut, sillä rantakin on aamuisin rauhallinen. Tänä aamuna sade kuitenkin jatkui. Eikä silloin tietenkään voi mennä uimaan, uimisen jälkeenhän saattaisi kastua. Ja ilmakin oli viilentynyt.
Siispä päädyin pitkän tauon jälkeen juoksemaan muutaman kilometrin lenkin. Löntystämistähän se oli. Mutta syke pysyi ihmeen kohtuullisena koko ajan. Ja mikä tärkeintä: ensimmäistä kertaa tänä kesänä juokseminen tuntui jotenkin mukavalta. Eikä polvi nyt ainakaan ole yhtään kipeä.
Mistä minä nyt keksin tekosyyn olla lähtemättä lenkille?

Pitäisiköhän aloittaa?

"Pitäisiköhän taas aloittaa?" kysyin vaa'alta.
"Apua! Apua! Minut litistetään kuoliaaksi!" se vastasi.
"Älä nyt liioittele, kolme kiloa näyttää tulleen syksystä lisää."
"Apua! Tulkaa ottamaan dinosaurus pois päältäni!"
"Hyvä on, kysyn sitten peililtä."
"Ai että pitäisikö? No katso nyt itse!" peili vastasi. Katsoin. Ne kolme kiloa näyttivät tulleen yhteen ja samaan kohtaan.
Pitäisi aloittaa. Mutta kun sykevyön pukeminen on jotenkin niin epämiellyttävää, niin ei huvita lähteä.
"Nyt meillä on useita malleja, jotka mittaavat sykkeen suoraan ranteesta", myyjä sanoi.
"Minulla on niin kapea ranne, että isot kellot istuvat huonosti, se Polarkin aivan kalvaa rannetta."
"Siinä tapauksessa kehotan tutustumaan tähän Garmin F 35 -kelloon, joka on erittäin pieni ja hyvin istuva, mutta siinä on kaikki tarvittavat perustoiminnot."
Sitten myyjä katsoi minua arvioivasti ja jatkoi:
"Ja se on hyvin yksinkertainen käyttää."

Pieni ja kätevä kello, joka ei vaadi sykevyötä. Toiminnoiltaan Polar V 800 -kelloni on tietenkin ylivoimainen, mutta jokapäiväiseen käyttöön Garmin on sopivampi. 

Enää jäi ongelmaksi se, ettei huvittaisi kiertää aina niitä samoja lenkkejä.
"Oletko huomannut, että kunta on tehnyt uuden hienon väylän aivan tuonne rantaan, todella hienoihin maisemiin?" kysyi juokseva naapuri. En ollut huomannut ja menin katsomaan.

Lähirantaan on tehty uusi kevyen liikenteen väylä. 

Siinä meni sekin tekosyy. Ja niin juoksin talven jälkeen ensimmäisen yhtään pidemmän lenkin. Sen päätteeksi Garmin kiitteli minua vuolaasti. Olin sen mielestä tehnyt ennätyksen kilometrillä, maililla ja viidellä kilometrillä ja juossut kaikkien aikojen pisimmän lenkin. Kannatti ostaa uusi kello. 

Kuntoilulaite nollabudjetilla

Uskokaa tai älkää, mutta tämä on toimiva soutulaite. 

Useana talvena minua vaivannut ns. jäätynyt olkapää on parantunut keväisin heti kun olen saanut veneen vesille ja soutanut ensimmäiset kilometrit. Ilmastonmuutos ei ole kuitenkaan edennyt vieläkään niin pitkälle, että soutuvenettä voisi käyttää läpi talven. Siksi olen jo pitkään suunnitellut soutulaitteen hankkimista. Sen verran niistä ymmärrän, että huonoa ei kannata hankkia ja hyvät ovat kalliita. Alle viidelläsadalla saisi käsittääkseni käyttökelpoisen, mutta entä jos se ei kiinnostaisikaan pitemmän päälle? Missään niitä ei edes tunnu pääsevän kokeilemaan. Laite olisi vain tilattava. Mahdollisesti rahat menisivät hukkaan ja nurkkiin jäisi taas ylimääräistä tavaraa.
Sotienjälkeinen sukupolvi oli tottunut omavaraistalouteen. Ostaa ei kannattanut mitään, minkä saattoi tehdä itse. Yli 90-vuotias isäni oli siitä malliesimerkki. Hänellä oli aivan merkillinen kyky rakentaa ja korjata ilman opaskirjoja mitä vain. Tarvittiin sitten viulua, venettä, omakotitaloa tai radiota, se syntyi nopeasti. Piirustuksia ei tehty edes tupakkiaskin kanteen. Ja kaikki syntyi niistä materiaaleista mitä sattui olemaan. Nykyisin hän alkaa olla jo tietämätön maailmanmenosta, mutta vielä muutama vuosi sitten hoitokodissa piti olla tarkkana, ettei hän saisi työkaluja käsiinsä. Huoneesta olisi taatusti löytynyt jotain parannettavaa ja koko talon sähkökytkennät olisivat saattaneet olla vaarassa.
Miksen siis jatkaisi suvun kunniakkaita perinteitä?
Tehtävä: rakennettava soutulaite.
Budjetti: nolla euroa.
Piirustukset: utuinen kuva jossain takaraivossa.
Mietiskelin hetken, silmäilin autotallia, mittasin korkeuden ja ovien väliin jäävän tilan. Seuraavaksi etsiskelin sopivan 15 sentin levyisen lankun ja sahasin sen täsmälleen oikeaan korkeuteen niin, että se mahtuisi pystyyn ovien väliin. No, täsmällisyys tarkoitti tässä tapauksessa puolta senttiä liikaa, joten jouduin sahaamaan uudelleen. Lankku pystyyn, kiinni ylhäältä ruuveilla, alhaalta sitä ei kipsilevyyn saanut kunnolla, joten kiilasin sen tiukasti paikalleen betonilattiaa vasten. Seuraavaksi purjeveneestä yli jäänyt pylpyrä kiinni lankun yläpäähän tukevalla pultilla ja köysi sen kautta.

Purjehdusharrastuksesta jääneille tavaroille tuli käyttöä. Pylpyrä on sijoitettu riittävän korkealle, jotta vastapainolla on tilaa liikkua. 

Toinen pylpyrä kiinni alemmas, ja köysi jälleen sen kautta. Nyt tarvittiin vain vastapaino, ja siihen sai kelvata vähälle käytölle jäänyt kahvakuula. Tarvittiin vielä köyden toiseen päähän vetokapula, ja se löytyi polttopuupinosta, vieläpä omalta pihalta kaadetusta puusta. Nyt minulla oli jonkinlainen voimailulaite. Mutta soutulaitteessa tarvitaan vielä liukuva penkki. Hetken miettimisen jälkeen muistin, että Ikean vaatekaapista oli jäänyt yli laatikon liukumekanismi. Se kiinni lankkuun, ja kiskojen päälle sopiva lankunpätkä, ja sen päälle istuimeksi autotallin nurkkaan jäänyt päällystetyn levyn pala. Vielä toinen lankku alle, jotta penkin sai sopivalle korkeudelle.

Liukuva penkki syntyi ylijääneistä Ikean vaatekaapin laatikon kiskoista. 

Istuuduin kokeilemaan. Uskomatonta kyllä, se toimi. Penkki liukui kuten pitääkin, paino tarjosi sopivasti vastusta ja kädet ja selkä saivat mainiota liikuntaa. Heti ensimmäisten kokeilujen jälkeen tunsin miten veri alkoi kiertää hartioissa.
Mikään kaunistus tämä kokonaisuus ei vielä ole, mutta jossain vaiheessa viimeistelen yksityiskohtia ja maalaan puuosat. Joka tapauksessa minulla on nyt laite, jolla saan soutamisen kaltaista liikuntaa. Ja budjetti piti: rahaa kului nolla euroa. 

Soutulaite toiminnassa. 

Pää pystyyn!

Kuvan kissa ei liity tapaukseen eikä sillä ole tässä mainittuja ongelmia. 

Edellisestä päivityksestä on kulunut tovi. Ei ole ollut kerrottavaa koska ei ole ollut juuri juoksuakaan. Ilmeisin syy on ollut säätila. Ei todellakaan ole huvittanut lähteä ulkoilemaan kun on tiennyt kenkien kastuvan ja tuulen puhaltavan läpi juoksutakin. Ja kun vesisateesta päästiin, alkoi pakkanen.
Lisäksi keksin vielä paremman syyn olla juoksematta. Tampereen puolimaratonin jälkeen tein muutaman pitkän lenkin ja ihmettelin kummallista ääntä. Kiliseekö takissa jokin vetoketjun pää? Pidin kädellä kiinni vetoketjusta, mutta se ei auttanut, edelleen kuului nitisevä ääni askelten tahdissa. Kävellessä se ei tuntunut, mutta heti kun lähdin juoksemaan, sama hiljainen ääni toistui.
Parin päivän päästä kokeilin uudelleen. Kyllä, sama ääni alkoi heti ja jatkui niin häiritsevänä, että piti taas vaihtaa kävelyksi.
Oli pakko uskoa, että se tuli omasta päästä tai niskasta. Niin kiusallinen tuo nitinä oli, että se esti tehokkaasti juoksemisen. Alun perin aloitin juoksemisen saadakseni pään kuntoon. Ja nytkö juuri pään kunto lopettaa juoksemisen?
Poistin sähköpostistani urheiluliikkeiden mainoskirjeitä ja lopetin niiden tilaamisen. Pakkasin juoksutakin naulakosta laatikkoon. Tunsin kateutta katsellessani kirpeään syysiltaan suuntaavan pitkäjalkaisen naapurin vetävää askelta. Olin haikealla mielellä lukiessani facebooktuttujen päivityksiä mainioista lenkeistä ja tulevan kesän kilpailusuunnitelmista. Enkö enää voisi juosta?
En ole käynyt vastaanotolla, eihän tämä vaiva ilmene lainkaan normaalielämässä. Tuttavilta olen kyllä saanut diagnooseja. Yleisimmin on arveltu äänen osoittavan lopullisesti sen, mitä he olivat jo pitkään arvelleet: jokin ruuvi on nyt löysällä.
Eilen olin kävelyllä ja innostuin mukavassa syysilmassa ottamaan taas muutaman juoksuaskeleen. Ei, sama ääni tuli taas. Yritin jännittää kaulaani, sama juttu. Kokeilin katseen suunnan muuttamista alaspäin. Ei auttanut. Ja sitten kallistin päätäni hiukan oikealle. Mitä? Ei kuulu mitään muuta kuin askelten tasainen rahina. Suoristin päätäni ja ääni palasi. Kallistus, ja kaikki oli hyvin! Nyt saatoin juosta.
Näin vähällä en luovuta. Pää pystyyn! Tai siis vinoon.

Paluu Tampereelle

Vauhdinjakotaktiikassa oli vain yksi vika. Se oli suunniteltu 18 kilometrin mittaiselle puolimaratonille.  

Maksimivauhti 1.18 kilometrillä enkä siltikään päässyt alle kahden tunnin! Polarin keräämät tiedot saavat minut hämmästymään. Kunnes muistan, että unohdin ajanoton päälle ja sammutin kellon vasta lähdettyäni ajamaan pysäköintipaikalta kohti Ratinan siltaa. Polar ehti onneksi tallentaa tilastoihinsa näin huikean maksimivauhdin.
Palasin tänään Tampereen tunnelmiin ja aloin tutkia tarkemmin taulukoita. Kun ajanottokäyrän katkaisee oikeasta kohdasta, voi nähdä taktiikkani onnistuneen täydellisesti. Olin suunnitellut juoksevani ensin rauhallisesti kuuden minuutin vauhdilla ja kiristäväni vähitellen tavoitteeseen. Olin myös päättänyt ulosmitata hyödyn alamäkiosuudesta, jonka muistin alkavan seitsemän kilometrin paikkeilla.
Vauhtikäyrä osoittaa myös, että en ollut varautunut siihen, että puolimaraton jatkuisikin 18 kilometrin jälkeen vielä kolmen kilometrin verran. Parannusta edelliseen puolikkaaseen tässä suhteessa oli kuitenkin huomattavasti. Lempäälän Ideapark-juoksussa 2016 yllätyin jo kahdeksan kilometrin kohdalla siitä, että juostavaa olisi vielä 13 kilometriä, vaikka olin jo käyttänyt kaikki voimani.
Jos ei oteta huomioon tätä katalaa reitin mittaamista yli 21 kilometrin pituiseksi, Tampereen Pyrintö ansaitsee kiitokset hyvistä järjestelyistä. Opastusta oli siellä missä pitikin, järjestelyt toimivat sujuvasti ja Keskustorilla oli nyt jo riittävästi bajamajoja.
Juoksijoiden maalissa saama ruokapakettikin oli asiallinen: pari erilaista patukkaa, banaani, juomaa, siemennäkkäriä. Erityisen herkulliseksi tuttavuudeksi osoittautui siemennäkkileipä. Se oli niin hyvää, että kävin juuri ostamassa sitä lisää. Yksi vakava ongelma siinä kylläkin oli: sitä ei ollut tehnyt Leivo tai Linkosuo vaan Rosten, siis turkulainen leipomo. Kuvitelkaa, turkulaista leipää tamperelaisille!
Tämähän nyt on melkein samaa kuin töppäisi tamperelaisessa small talkissa. Siinähän ennestään tuntemattomat heti tarkistavat että ooksää tota niinkun ton Tapparav vai Ilveksem miähiä. Siihen voi kyllä vastata että em mää ny niin tiärä, emmää niin tosta lätkästä. Mutta siihen ei voi vastata, että em mää oikeen oo kummankaam miähiä kum mää kannatan tota Tepsiä. Tai jos näin vastaa, on parasta olla sellaisessa juoksukunnossa, että pystyy siirtymään nopeasti Tammerkosken partaalta Aurajoen rannoille.  

Saavutinko tavoitteen Tampereen puolimaratonilla?

Tänä vuonna paidan värinä oli vihreä. 

Keskustori on täynnä kysymyksiä. Sataako? Saavutanko tavoitteen? Kestääkö kunto mäkisessä maastossa?
Tuhat juoksijaa, ja kaikilla samat kysymykset. Toisilla on kovemmat tavoitteet, oma päämääräni on kahden tunnin alittaminen. Se on epävarmaa, sillä koko kesänä en ole kokeillut puolikkaan mittaista lenkkiä.
Yksi kysymys saa vastauksen jo ennen lähtöä. Harmaalta taivaalta alkaa tulla vettä kuin suihkun hana olisi avattu.
Lähtö, Aleksis Kiven katua ylös kohti Finlaysonia, tungos on sellainen, että omaa rytmiä on vaikea pitää. Satakunnankatua länteen, sitten Hämeenpuistoa alas, ja takaisin kohti Finlaysonin punatiilisiä rakennuksia. Vettä tulee edelleen, mutta en valita. Nyt ollaan teollisuuskaupungin historian ytimessä. Tämän reitin takia olen mukana.
Maisemat ovat minulle tuttuja. Viikko sitten tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun aloitin oppikoulun Tampereen klassillisessa lyseossa. Koulu on toisella puolella Tammerkoskea, mutta Keskustorin ympäristökin tuli tutuksi tiuhaan toistuvilla kirjastokäynneillä.
Silloin en olisi voinut kuvitellakaan, että puoli vuosisataa myöhemmin juoksisin näillä kaduilla puolimaratonia. Harrastukseni olivat enemmänkin kirjallis-musiikillisia eikä liikunta kiinnostanut. Jos se olisikin kiinnostanut, viimeistään silloinen koululiikunta vei liikunnasta ilon.
Finlaysonin porttien läpi kulkeminen on kuin matka menneisyyteen. Tästä ovat menneet tuhannet työläiset eväineen ja maitopulloineen, Väinö Linna heidän joukossaan. Kouluaikoinani Linnan saattoi kohdata kävelyllä Hämeenpuistossa. Käytin kerran tilaisuutta hyväkseni ja niinpä minulla on Tuntemattomassa omistuskirjoitus. Linnaa ei Tampereella enää tule vastaan, mutta tulipa kuitenkin lähtöpaikalle siirryttäessä nykytamperelainen sanataituri eli Martti Syrjä.
Nyt ajatus harhautui, pitää päästä äkkiä sivupolulta takaisin juoksureitille, sillä aika kuluu muutenkin liian nopeasti. Polar näyttää tässä vaiheessa vielä kuuden minuutin keskivauhtia. Tungos alkaa helpottaa ja kiristän pikkuhiljaa vauhtia, pian ollaan alle kuudessa, mutta tavoitteeseen on vielä matkaa. Kilometri kilometriltä tavoitevauhti kuitenkin lähenee. En ole edes pysähtynyt juomapaikoilla, vaan olen hörppinyt mukaan ottamastani Gatorade-pullosta.
Näsijärven rannoilla voin ihmetellä kaupungin nopeaa muuttumista. Tunneli on valmistunut ja siihen, missä ennen humisi jatkuva liikenne, on nyt kohoamassa korkeita kerrostaloja huimin järvinäköaloin. Tampere kasvaa ja voi hyvin, ainakin sataman komeista huviveneistä päätellen.
Ohi Koukkuniemen, josta pari vanhusta on tullut katsomaan juoksijoita, kohti Tammelaa. Pari isompaa mäkeä verottaa vauhtia, mutta Polar alkaa jo näyttää lukemaa 5.45. Edessä on alamäkiä ja tasaista, ja kun lopulta päästään Koskipuistoon, mittarissa on 5.40, lukema joka riittäisi kahden tunnin alitukseen. Pitäisi oikeastaan katsella Koskipuiston näkymiä ja muistella keskusteluja koulukavereiden kanssa, mutta ei, on pakko yrittää pitää vauhtia.
Mahassa alkaa kipristää. Gatoraden nauttiminen ei sittenkään ollut hyvä idea, tavallinen vesi olisi parempaa. Pullosta ei ole kulunut vielä puoliakaan, mutta heitän sen pois. Olo kevenee heti.
Kun pääsen Ratinan stadionille, mittarissa on 5.39. Hyvä, mutta tiedän, että se ei riitä. Viralliset ja kellon kilometrit eivät osu kohdalleen, ja ylimääräistä matkaa olisi ainakin 200 metriä. Kierros stadionin joustavalla päällysteellä, ja kohti Härmälää. Puolimatka on takana ja imeskelen energiageelin.
Kiristän tahtia, on pakko saada keskivauhdiksi 5.38, muuten tavoite jää saavuttamatta. Hatanpään kohdalla numerot vihdoin vaihtuvat. Nyt olen siinä vauhdissa missä pitäisi, eikä vielä tunnu hyytymistä. Nousu Hatanpään valtatietä Härmälään tuottaa kuitenkin pettymyksen. Mäki on pitkä, ja vauhti hidastuu vääjäämättä. Keskivauhti putoaa nyt jo lukemaan 5.40, mutta mäen jälkeen alkaa pitkä tasainen osuus pitkin Nuolialantietä.
Yritän kiristää vauhtia enkä taaskaan ennätä riittävästi katsella ympärilleni. Sen verran näen, että näkymät ovat pysyneet samoina kuin vuosikymmeniä sitten. Tampere on kasvanut, mutta Rantaperkiö ja Härmälä ovat yhtä idyllisiä kuin 60-luvulla, matalia kerrostaloja vehreässä ympäristössä, pieniä omakotitaloja omenapuineen, yhtä remontoidaan, vuorilaudoituksen alta on paljastunut hirsitalo. Oikealla on koulu, jossa aloitin kansakoulun. Mitä muistan siitä? Ruokana oli suklaapuuroa ja mannapuuroa. Ja sitten mieleen välähtää omituinen muisto: opettaja ajoi luokkaan tultuaan partansa sähkökoneella. Onko se unta vai onko sellaista voinut tapahtua? Koulun pihaa on myllerretty, aletaanko tähänkin rakentaa?
Lopulta alamäki, ja siinä minun on pakko päästä taas lukemaan 5.38. Mäki johtaa rantaan, jossa alle kouluikäisenä seikkailimme muiden poikien kanssa. Siihen aikaan uitettiin vielä tukkeja ja keväällä tukkilautat kelluivat rannassa. Kuljimme niiden päällä lainkaan ajattelematta vaaroja. Merkillistä, että niinkin moni 60-luvun lapsista selvisi aikuisikään.
Olen tavoitteessani, mutta sitten tulee jyrkkä nousu ja se vie sekunteja ja voimia. Ja kun Hatanpään niemelle tultaessa alkaa 18. kilometri, huomaankin jalkojen äkkiä käyvän voimattomiksi. Vaikka miten yritän kiristää vauhtia, se ei vain nouse. Pohkeessa alkaa tuntua oireita krampista, keskivauhti tipahtaa jo ohi kriittisen 5.40 rajan ja minulle selviää, etten tule savuttamaan tavoitetta. Nyt alkaa jo tuntua, ettei matka lopu koskaan. Juoksijoita menee ohi, monia niistä, joita olen ohitellut kiihdyttäessäni vauhtia.
Stadion tulee jo näkyviin, mutta sinne on vielä matkaa. Ja jos vielä hetki sitten olin ollut vakuuttunut kahden tunnin alittamisesta, nyt alkaa pikemminkin kamppailu maaliin pääsemiseksi. Pohje kramppaa lievästi, mutta en pysähdy, jatkan omaa vauhtiani vaikka muut menevät ohi. Edes alempi tavoite, eli vuoden 2014 ajan parantaminen ei tule enää onnistumaan. Niin hölkötän sitkeästi kohti maalia, kengät ovat jo aivan läpimärät, niinkuin kaikki muutkin vaatteet. Laastaroinnista huolimatta varvaskin tuntuu aunneen ja sattuu joka askeleella.
Vielä viimeinen nousu, ja läpi maalin, kaksi minuuttia huonommalla ajalla kuin viimeksi. Mitali kaulaan, eväspussi käteen, vaatteita jonottamaan, ja siinä se oli. En ollut saavuttanut tavoitetta, mutta olenhan nyt kolme vuotta vanhempi, harjoittelu on jäänyt vähiin ja keliolosuhteet olivat ankeat. Tärkeintä oli kiertää vanhaa kotikaupunkia, nauttia näkymistä ja antaa muistojen virrata. No niin, eihän siihen tietysti juoksukilpailua tarvittaisi, mutta enhän minä tätä reittiä muuten olisi kiertänyt.
Kotona oli aika vertailla tuloksia. Naapurin miehelle hävisin 20 minuuttia, rouvalle 10 minuuttia. Mukana olivat kaikki asuinaluueltani tapaamani juoksunharrastajat. Tulin alueemme kolmanneksi, sillä yksi juoksi vain kympin. Onneksi, sillä olisin varmaan hävinnyt hänellekin, hän kun on vasta 70-vuotias.
Saavutinko tavoitteen? En, jos se oli kahden tunnin alittaminen. Kyllä, jos tavoitteena oli tehdä kierros komeissa kaupunkimaisemissa ja muistella puolen vuosisadan takaisia asioita. Päätän siis nyt jälkikäteen, että tuo jälkimmäinen päämäärä minulla oli tähtäimessä alusta pitäen.