Matka Paavo Nurmen mieleen

Kolmen tunnin aikoineen Karo Hämäläinen on maratoonarinakin kovaa tasoa, mutta kirjoittajana hän on kultamitaliluokkaa. 

Paavo Nurmen mielenmaisemaan tunkeutumiseen tarvittiin juuri Karo Hämäläinen, ihminen joka ymmärtää juoksua, ymmärtää liike-elämää ja ennen kaikkea kirjoittamista.
Yksin on hienoin suomalainen juoksuromaani. Sitä on vaikea tulevaisuudessakaan ylittää, niin asiantuntevasti Hämäläinen kirjoittaa juoksemisen yksityiskohdista, niin mukaansatempaavasti hän kuvaa Nurmen kilpailuja, niin syvälle hän pääsee hiljaisen ja arvoituksellisen Nurmen sielunelämään.
Kirja on tietenkin fiktiota, mutta periaatteessa kaikki siinä voisi olla totta. Yksin selvittää Nurmen elämänvaiheet lapsuudesta vanhuuteen. Elämäkerta se ei kuitenkaan ole, pikemminkin kuvitelma siitä, millaisena Nurmi itse elämänsä näki. Hämäläinen eläytyy Nurmen tuntemuksiin ja lukija voi kokea, miltä tuntuu ihmisestä, joka tietää olevansa maailman paras.
Romaanin mukaan Paavo Nurmi vihasi häviämistä. Siinä on jo hyvä motiivi sen kaiken saavuttamiseen, mihin Nurmi pystyi. Hän olisi tunnetusti pystynyt enempäänkin, jos olisi saanut juosta vielä Los Angelesin olympialaisissa. Silloin hänet tuomittiin ammattilaiseksi. Hämäläinen esittää tästäkin oman fiktiivisen tulkintansa, joka näyttää, miten pieni ja huomaamaton välikohtaus voi vuosien mittaan kasvaa suureksi.
Hämäläinen kirjoittaa kuin Paavo Nurmi juoksee. Ei mitään liikaa, taloudellinen askel, tasainen vauhdinjako, päämäärä tarkasti selvillä. Romaani on hieno lukukokemus kenelle tahansa, mutta erityisesti juoksukilpailuihin osallistuneiden on helppo eläytyä tähän kirjaan.

Polar yllätti

Talvitauon jälkeinen askeltiheys näyttää verrattain harvalta.

Eilisen verkkaisen iltalenkin jälkeen selasin tietoja juoksukellostani. Yllätyin kaksi kertaa. Ensinnäkin juoksuindeksi oli parantunut kahdella pykälällä, Ja toiseksi löysin nyt tiedon myös askeltiheydestä. Tällainen ominaisuus oli Polariin tullut viimeisimmässä päivityksessä. Sellaista en ollut osannut edes toivoa.
Ainoa miinus tässä ominaisuudessa ilmenee tuosta kuvasta. En mitenkään usko, että olisin talven mittaan kangistunut noin pahasti. Polar mittaa ilmeisesti vain toisen jalan askeleet. Tai sitten se olettaa minun olevan yksijalkainen. Sellaisen päätelmän se on kaiketi tehnyt kilpailumenestyksestäni.
Oikea keskiarvotiheys tuossa olisi siis pikaisesti päässä laskettuna sellaiset 166 ja maksimitiheys 176. Parantamisen varaa on, sillä olen monesta lähteestä saanut tietooni, että 180 olisi sopiva lukema.
Mitähän hauskaa Polar keksii seuraaviin päivityksiin? Harrastajan toivomuslistalla on mielialan mittaus ja sen ottaminen huomioon tuloksissa. Olisi erinomaista palvelua, jos Polar vaistoaisi juoksijan tuntevan toivottomuutta hitaasta tai olemattomasta edistymisestä ja pyöristäisi silloin kuljettua matkaa hiukan ylöspäin, ilmoittaisi hivenen todellisuutta suurempia nopeuksia ja vähentäisi sykettä. Harrastajan metri voisi hyvin olla 80 senttiä.

Taipumaton juoksija

Kahdeksas sija olympialaisten 5 000 metrillä ei vie ketään historiaan. Mutta kun muutamaa vuotta olympialaisten jälkeen juoksija kokee käsittämättömän selviytymisen autiolla merellä ja kauhujen vankileirillä, juoksusuorituskin saa uusia merkityksiä. Kahdeksaskin sija näyttäytyy osoituksena sinnikkyydestä ja taipumattomuuesta.
Niihin ominaisuuksiin viittaa myös elokuvan nimi. Louis Zamperinin tarina vaikuttaa aivan uskomattomalta, mutta kaikesta päätellen se on totta. Zamperini oli Berliinin vuoden 1936 olympialaisissa vielä kovin nuori, ja hän tähtäsikin Tokioon. Sinne hän myös pääsi, ei kuitenkaan juoksijana vaan sotavankina. Zamperinin kone putosi mereen ja hän selviytyi viikkojen ajelehtimisesta kumiveneessä päätyäkseen lopulta japanilaisten käsiin. Sotavankina Zamperini joutui kokemaan kovia, mutta kesti kaiken ja eli vielä niin pitkään, että pääsi kuin pääsikin Japaniin olympialaisiin. Hän kantoi soihtua Naganon olympialaisissa, ilman katkeruutta, kiduttajilleen anteeksi antaneena.
Elokuva on isolla budjetilla tehty ja ajankuva onkin mainiosti kohdallaan. Mikä tärkeintä, elokuvassa mainitaan Suomi ja jopa näytetään suomalaisia. Berliinin olympialaisissa nimittäin 5 000 metrin juoksun voitti Gunnar Höckert ja toisena oli maailmanennätyksen haltija Lauri Lehtinen ja hehän näkyvät komeasti siniristipaitoineen.  Ovatkohan suomalaisjuoksijat päässeet missään muussa suuren luokan elokuvassa esiin yhtä näkyvästi?
Unbrokenin katsominen on terveellistä juoksunharrastajallekin. Pieniä kipuja ei tämän jälkeen tee vähään aikaan mieli vaikertaa. Lisää tietoa ja mm. Louis Zamperinin haastattelun voi nähdä elokuvan Unbroken omilla nettisivuilla.

Parin päivän toiveikas kevät

Tämän kuvan on tarkoitus esittää jäiden kahleista vapautunutta puroa.

Keskiviikkona olin päättänyt juosta kunnon lenkin heti töistä vapauduttuani. Uutta intoa siihen antoi vielä viesti, jonka mukaan pitkään kustantajaa odottanut kirjani on lähdössä painoon.  Puin lenkkivaatteet ja vilkaisin vielä ylpeänä viimeistä vedosta. Ei olisi pitänyt. Huomasin että yli 300 nimen henkilöhakemistossa ei yksikään sivunumero pidä paikkaansa. Sivujako oli taiton viimeisimmässä versiossa muuttunut.
Onneksi painokoneet eivät vielä olleet käynnissä, joten aloin tehdä korjauksia. Vasta yli kahden tunnin kuluttua nousin pöydän äärestä hartiat aivan jumittuneina. Olin kuitenkin ollut niin pitkään juoksuhousut jalassa. Se pitää ilman muuta laskea harjoitteluksi.
Myöhäisestä ajankohdasta välittämättä kävin vielä kiertämässä Töölönlahden pari kertaa. Nautin rauhallisesta etenemisestä ja kevään tähän asti lämpimimmästä illasta.
Seuraavana päivänä lähdin liikkeelle ajoissa. Ilma oli tosin alkanut viilentyä ja taivaalta tippui välillä alijäähtynyttä vettä, mutta suuntasin Keskuspuistoon. Nyt uskaltauduin jo pukemaan sykevyön. Sitä en ollut käyttänyt koko talvena koska lukemat olisivat kuitenkin olleet masentavia.
Tie oli lopultakin melkein sula. Pohjoispuolen rinteissä oli tosin hiukan jäänsekaista sohjoa, mutta nyt saattoi juosta jo kaatumista pelkäämättä. Hiihtäjien käyttämille reiteille ei vielä ollut asiaa, mutta onneksi puistossa on muitakin reittejä. Etenin rauhallista vauhtia ja kahdeksan kilometrin kierros sujui rennosti, ja olo oli mainio.
Tällä kertaa ainoa väärin mennyt asia taisi olla sykevyön pukeminen. Tulokset eivät olleet varsin kannustavia. Kun Polarin juoksuindeksi näytti viime kesänä lähes 60 lukemia, nyt mittarissa oli luku 47. Kaiken lisäksi yön aikana lenkkipolut peittyivät taas lumeen aivan kuin kehotuksena unohtaa kaikki haaveet kilpailukuntoon pääsemisestä. Toiveikas kevät oli ohi.
Ei auta kuin lisätä taas pari kilometriä lenkin pituuteen, juosta kaikessa rauhassa ja uskoa, että viime kesän kunto vielä palautuu. Tulevissa kilpailuissa pääsen sentään uuteen ikäluokkaan. Parempia sijoituksia ei kuitenkaan ole odotettavissa. Vanhempien ikäluokkien kilpailijat ovat usein kovia tekijöitä, työpaikkajoukkueet ja muut kaveriporukat eivät niissä sarjoissa ole enää alentamassa keskiarvoa.
Uskon edelleen siihen, että sitkeä harjoittelu tuo tulosta. Jonain päivänä minä vielä saatan energisenä huudahtaa kesken juoksulenkin Kummelin tavoin "kylä lähtee!"

Kilpailusuunnitelmia

Naapuri oli pihatöissä hölkätessäni ohi ja alkoi kysellä tulevista kilpailuista. Tämä naapuri juoksee maratonin vähintään kerran vuodessa ja aina alle neljän tunnin, joten en kehdannut sanoa totuutta vaan aloin puhua Pirkan hölkästä lokakuussa. Selitin, että ei nyt osaa enempää suunnitella, kun HCR jää väliin työasioiden vuoksi eikä oikein kunnostakaan tiedä pitkän talven jälkeen.
Naapuri oli kuitenkin sitä mieltä, että kesäkuun kilpailuihin ehtii mainiosti hankkia kuntoa. Aloin siis luetella mieleeni tulevia alkukauden kilpailuja ja suunnitelmiani mahdollisesti osallistua niihin. En tiedä kuinka moneen kilpailuun olisin tullut lupautuneeksi, jos en lopulta olisi saanut sanottua että "ei maar, tarttee tästä lähtee lenkkiä jatkaan":
Ja niin minä lähdin ja yritin näyttää reippaalta ja hyväryhtiseltä ja siltä kuin edessä olisi hyvinkin vähintään kymmenen kilometriä. En tullut sanoneeksi, että lenkin suunniteltu pituus oli kaksi kilometriä ja aikaa oli varattu sen verran, mitä ruoan kypsyminen uunissa kestäisi.
Olen joka tapauksessa aloittanut, aivan kuten lupasinkin. Ainakin olen saanut jonkinlaisen tuntuman uusiin New Balance -kenkiin. Vaihtelevalla lumi-, jää- ja asfalttipinnalla ne ovat tuntuneet sopivilta. Pitkät matkat ovat vielä toistaiseksi olleet mentaaliharjoituksen tasolla, mutta uskon siihen, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Nyt on aika

Kummallista, puistossa ei vielä ollutkaan kesä, vaikka maaliskuu on jo melkein puolivälissä.  

Talojen seinustoilla krookukset ovat jo työntäneet tuntosarvensa esiin. Onko jo aika nousta maan sisästä? Vieläkö pakkaset puraisevat vai voiko jo turvallisin mielin aloittaa kasvukauden?
Katsoin niitä ja uskoin kevään tulleen. Lähdin Keskuspuistoon kuuntelemaan puron solinaa, kevätlintujen iltalaulua ja soran kesäistä rahinaa.
Mitä vielä, krookusten optimismi oli ehkä oikeutettua eteläseinustalla, mutta metsä oli vielä tiukasti talven vallassa. Jatkoin itsepäisesti. Onneksi koko matka ei sentään ollut tylsää sohjossa hiihtämistä. Siihen sisältyi myös jännittävää alamäkiluistelua. Viisi kilometriä tuli kuitenkin täyteen ilman että olisin kaatunut kertaakaan.
Eivät minua pelkät krookukset saaneet aloittamaan juoksemista, ei edes puussa kevättunteitaan viheltelevä mustarastas. Lenkille lähtemiseen tarvittiin vilkaisu vaakaan. Kolme kiloa enemmän kuin syksyllä. Ja se kaikki tuntuu tulleen vatsan kohdalle, juuri kun olin uusinut vaatevarastoni pari tuumaa vähäisemmän vyötärömitan mukaan.
Kolme kiloa ei sinänsä vielä ole suuren draaman aihe. Lisäksi olen kuitenkin viime päivät ollut aivan liian väsynyt ja tahdoton. Nyt on aika aloittaa taas juokseminen. Pitkäksi venyneen tauon jälkeen jo viiden kilometrin juoksu tuntui merkittävältä uroteolta.
Se tarkoittaa myös sitä, että tähän blogiin alkaa ilmaantua tyhjänpäiväisiä päivityksiä entistä useammin. Odottakaapa vain, kun löydän talven jälkeen sykemittarin ja alan tehdä yksityiskohtaisia selvityksiä kunnon kehittymisestä ja taantumisesta.